Liikuntapolitiikka – yhteinen tavoite, hajautettu vastuu?
Valtion liikuntabudjetista tuetaan liikuntapaikkoja, järjestöjä, kuntia ja huippu-urheilua – mutta määrärahojen jakautuminen ei kerro yksiselitteisesti, mitä tavoitteita niillä toteutetaan. Kun arjen liikkumisen edistäminen kuuluu useille hallinnonaloille, vastuunjako ja tuloksellisuuden arviointi ovat entistä kimurantimpia.
Liikunnan ja urheilun edistämiseen käytettiin valtion liikuntabudjetista noin 150 miljoonaa euroa vuonna 2025. Jos kaikki valtion liikuntamäärärahat jaettaisiin suomalaisille tasan, tulisi jokaiselle noin 27 euroa vuodessa. Summalla saisi ehkä tarjouksesta kuntosalikortin kuukaudeksi – mutta valtion tarkoituksena ei olekaan tukea yksittäistä harrastajaa, vaan luoda yleiset edellytykset liikkumiselle, harrastamiselle ja huippu-urheilulle.
Tuore tarkastuksemme liikuntapolitiikan tuloksellisuudesta selvitti, miten nämä varat jakautuvat ja millaisia tuloksia niillä tavoitellaan. Tarkastuksen perusteella liikuntapolitiikan rahoitus on pysynyt vakaana, mutta sen ohjauksesta puuttuu strategisuutta, ja tavoitteita on paljon ihmisten arjen aktiivisuuden tukemisesta kilpa- ja huippu-urheiluun.
Varhaiskasvatuksesta huippu-urheiluun
Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) vastaa liikuntalain mukaisesti valtionhallinnossa liikunnan ja urheilun edellytysten luomisesta. Ministeriön mukaan liikunta on sekä hyvinvoinnin lähde että kansalaistoimintaa ja osa merkityksellistä elämää.
Vuoden 2025 talousarvion mukaan liikuntapolitiikan päämääränä on lisätä väestön liikunnallista elämäntapaa, vahvistaa kansalaistoimintaa, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, edistää vastuullisuutta sekä huolehtia tasa-arvosta. Käytännössä liikunnan edistäminen ulottuu varhaiskasvatuksesta työelämään ja liikuntaharrastuksista huippu-urheiluun.
Opetus- ja kulttuuriministeriö toimii liikuntapolitiikan ohjausjärjestelmän keskuksena, mutta liikuntaa ja urheilua edistetään laajan verkoston kautta. Toimijoiden roolit ja vastuut ovat osittain epäselvät. Ohjaus ei perustu yhteen välineeseen, vaan normeihin, rahoitukseen, tulosohjaukseen, tietoon ja kumppanuuksiin. Kunnilla on keskeinen rooli kansallisten ohjelmien toimeenpanijoina.
Polarisaatio ja alueelliset erot kasvavat
Liikuntamäärärahojen jakauma on säilynyt lähes muuttumattomana koko tarkastelujakson 2015–2024 ajan. Suurimmat erät suuntautuvat edelleen liikuntajärjestöille, liikuntapaikkarakentamiseen, kuntien valtionosuuksiin ja liikunnan koulutuskeskuksille – siis kohteisiin, jotka on määritelty suoraan laissa. Osa liikuntaan kiinteästi liittyvistä määrärahoista (kuten Harrastamisen Suomen Malli) jaetaan toisista OKM:n budjettiluokista.
Tarkastus herätti kysymyksen, onko järjestelmä kaikilta osin pysynyt (ja kuinka se voisi pysyä) mukana yhteiskunnallisen muutostekijöiden tahdissa.
Suomalaiset liikkuvat usein omatoimisesti, eivätkä ensisijaisesti järjestöjen toiminnan piirissä. Myös yksityisten yritysten tarjoamien liikuntapalvelujen merkitys on kasvanut. Liikuntalain tavoite on eriarvoisuuden vähentäminen liikunnassa, mutta polarisaatio on kasvanut liikkumisessa ja fyysisessä toimintakyvyssä. Kysymys on myös alueellinen: maaseutumaisissa kunnissa asuvien lasten ja nuorten toimintakyky on heikompi kuin kaupungissa asuvien.
Tutkimuksen mukaan perheen taloustilanne on yhteydessä sekä lasten ja nuorten liikkumiseen että liikuntaharrastamiseen. On havaittu, että suurimpaan tuloviidennekseen kuuluvien kotitalouksien kulutusmenot liikunta- ja urheilupalveluihin olivat 2022 keskimäärin 5,4 kertaa suuremmat kuin pienimmän tuloviidenneksen kotitalouksissa.
Väestökehitys vaikuttaa siihen, että kasvavilla kaupunkiseuduilla liikuntapalveluiden kysyntä kasvaa, kun taas pienenevillä alueilla palveluiden turvaaminen ja harrastusmahdollisuudet vaikeutuvat. Ikääntyneiden ja maahanmuuttajien liikuntapalveluiden tarve korostuu entistä enemmän.
Arjen liikkumisen esteitä raivattavana
Vuoden 2025 liikuntatoimen talousarvion selvitysosassa korostetaan, että väestön liikunnallisen elämäntavan edistäminen onnistuu vain, jos eri hallinnonalat toimivat yhdessä. Liikkuminen ei synny vain urheilukentillä, vaan myös vaikkapa kouluissa, työpaikoilla, kaavoituksessa ja liikennejärjestelyissä.
Tosiasia on, että tavoite väestön liikkumisen lisäämisestä kaikissa väestöryhmissä ei ole toistaiseksi toteutunut. Tähän on useita syitä, joista moni on opetus- ja kulttuuriministeriön vaikutuspiirin ulkopuolella.
Liikuntapolitiikan koordinaatioelin (LIPOKO) pyrkii kokoamaan eri hallinnonalat ja liikuntaa edistävät toimijat yhteen vähentämään liikkumattomuutta. Tarkastuksemme ei käsitellyt poikkihallinnollisen yhteistyön toimivuutta, mutta koordinaation merkitystä ei ole syytä vähätellä.
Tarkastuksessa korostui, että liikunnan lakisääteiset vastuut ja tavoitteet eivät kohtaa kaikilta osin selkeästi. OKM voi edistää harrastamista ja urheilua, mutta arjen liikkumisen esteet ja mahdollisuudet liittyvät usein rakenteisiin, jotka ovat muiden hallinnonalojen toimivallassa.
Liikuntalain nojalla toimivan Valtion liikuntaneuvoston lausunto talousarvioesitykseen 2025 korostaa politiikkatoimien johdonmukaisuutta ja keskinäistä suhdetta. Liikunnan edistäminen edellyttää, että verotus (esimerkiksi liikuntaa koskevat arvonlisäverokannat), määrärahat (kuten kävelyn ja pyöräilyn investointiohjelma) ja ohjelmat muodostavat ehjän kokonaisuuden—muuten ohjaus voi hajota, eikä tavoiteltu vaikutus välttämättä näy yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa.
Liikunta on investointi myös julkisen talouden kestävyyteen
Liikkumisen edistämiseen käytetään valtionhallinnossa useiden ministeriöiden varoja. Valtion varsinaisen liikuntabudjetin lisäksi muiden hallinnonalojen tuki liikkumiselle, liikunnalle ja urheilulle on karkean arvion mukaan noin 400–500 miljoonaa euroa vuodessa.
Liikkumattomuuden kustannukset suomalaiselle yhteiskunnalle ovat UKK-instituutin laskelmien mukaan arviolta jopa kolme miljardia euroa vuodessa. Jokainen euro, joka vahvistaa liikkumisen edellytyksiä, voi pitkällä aikavälillä vähentää hoitomenoja ja lisätä hyvinvointia.
Liikuntapolitiikka on tietenkin muutakin kuin terveyden edistämistä. Se turvaa mahdollisuuden harrastaa, voi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja luo edellytyksiä vastuulliselle kilpa- ja huippu-urheilulle. Lapsille ja nuorille tärkeimpiä liikunnan merkityksiä ovat esimerkiksi parhaansa yrittäminen, ilo, hyvän olon saaminen, yhdessäolo, onnistumisen elämykset, terveellisyys sekä uusien taitojen oppiminen ja kehittäminen.
Tarkastuksen johtopäätös on, että liikuntapolitiikka on kunnianhimoista mutta hajanaista. Sen strategista ohjausta voisi vahvistaa, jotta tavoitteet ja toimenpiteet tukevat toisiaan. Eräs suunta liikuntapolitiikan kehittämiseen saattaisi olla systeeminen ajattelu. Vaikuttava liikuntapolitiikka edellyttää, että se on yhtä aikaa tietoon perustuvaa, poikkihallinnollista ja arvoihin nojaavaa. Tuloksellisuus tarkoittaa laajassa mielessä, että liikuntapolitiikan tuottamat hyödyt näkyvät paitsi ihmisten elämänlaatuna ja hyvinvointina, myös julkisen talouden kestävyytenä.