Valtiolla on valtavasti erilaista omaisuutta ja laaja joukko tästä omaisuudesta huolehtivia tahoja. Hoitaessaan omaisuuttaan yhteiskunnan etujen mukaisesti valtio saa tasapainotella tuoton tavoittelun ja monien muiden tavoitteiden välillä.
Kirjoittaja
Valtio on omistajan roolissaan poikkeuksellinen. Vaikka valtion kirstu kaipaisikin täytettä, ei valtion normaalioloissa tarvitse myydä omaisuuttaan rahantarpeen vuoksi – sillä on nimittäin myös hyvät mahdollisuudet saada luottoa. Tältä kannalta valtio on erittäin vakaa omistaja.
Valtion omaisuutta on paljon ja monenlaista. Lisävivahde tulee myös siitä, että omistajan eduista huolehtivia on laaja joukko. Näillä on hyvin erilaiset taustat, tehtävistä aiheutuvat velvollisuudet ja tavoitteiden prioriteetit. Valtion toiminta omistajana voikin tästä syystä toisinaan näyttäytyä häilyvältä tai jopa poukkoilevalta.
Edellinen hallitus pyrki vaikuttamaan omistamisen vakauteen: se pyrki siihen, että valtio olisi omistajana nopealiikkeisempi. Sloganilla ”tase töihin” tahdottiin kuvata sitä, että osa vakaudesta voi tarkoittaa tehotonta taloudenpitoa ja että omaisuuden pitäisi olla tuottavassa käytössä. Myös nykyhallitus painii saman kysymyksen kanssa: tulisiko omaisuutta myydä ja tulevaisuusinvestointeja tehdä, ja millainen varojen käyttö on investoimista?
Omaisuuden ja omistajien moninaisuudesta aiheutuvien haasteiden vuoksi yhteinen ohjeistus on tärkeää valtion omaisuutta hallittaessa. Jo lainsäädäntö määrittelee omistuksiin liittyviä asioita. Lisäksi hallitus tekee omistajapoliittisia linjauksia, ja ministeriöt ohjaavat omistusten hallintaa. Omaisuuden hoidon hyvistä menettelyistä on jopa kansainvälisiä standardeja.
Suurissa organisaatioissa ohjeistuksiin liittyy kuitenkin tyypillisesti ongelmia. Peruskysymyksiä ovat, tiedetäänkö ohjeiden olemassaolo, osataanko niitä soveltaa ja sopiiko ohjeistus omaisuuteen, joka usein on jollain tavalla erityislaatuista tai omanlaistaan. Usein omistajan edustajalla on lisäksi ensisijaisena tehtävänään muut asiat kuin omaisuudenhoito, ja näistä muista tehtävistä huolehtiminen vie omistajan ajan ja mielenkiinnon.
Valtiolle ei aina riitä pelkkä hyvä tuotto
Valtion omistuksille on tyypillistä, että omaisuudesta saatava tuotto on vain yksi tavoite muiden – joskus tärkeämpien – tavoitteiden joukossa. Tuotosta joudutaan tällöin tinkimään.
Metsää ei omisteta vain puun tuottamiseksi vaan samalla huomioidaan virkistysarvot, luonto ja jopa työllisyysvaikutukset. Maantiet eivät suoraan tuota mitään – oikeastaanhan ne ovat kuluerä budjetissa – mutta niitä tarvitaan toimivassa infrastruktuurissa. Kiinteistöjä on rakennettava ja korjattava syrjäseuduillakin, koska puolustusvalmius sitä vaatii.
Jopa valtion pörssiomistuksilla on tuoton lisäksi muitakin tavoitteita. Energiayritysten osalta määräysvalta halutaan pitää valtiolla. Teollisuusyritysten kohdalla puolestaan valtion strategiaan kuuluvat ankkuriomistukset eli merkittävän omistusosuuden säilyttäminen, jotta suomalainen näkökulma säilyy niiden toiminnassa.
Tuoton ja muiden tavoitteiden yhteensovittaminen on monesti haastavaa, eikä optimiratkaisua välttämättä ole edes olemassa. Lisäksi optimi vaihtuu ja vaihtelee ajan myötä. Viimeiset 30 vuotta trendi on ollut kenties tuoton painoarvon kasvaminen, toimintoja on liikelaitostettu ja edelleen yhtiöitetty. Optimiin vaikuttavat tämän trendin lisäksi myös poliittiset suhdanteet ja arvostusten muutokset. Esimerkiksi metsäomaisuus, sen arvo ja tuotto, nähdään nyt eri tavalla kuin aiemmin.
Tuottotavoitteen ja muiden tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmat näkyvät hyvin myös kahdessa julkisuudessa esillä olleessa valtion omaisuuserässä, Postissa ja Veikkauksessa. Ne ovat muutenkin edustavia esimerkkejä omistamisen vaikeudesta valtiolla.
Posti on historiallisesti ollut valtion toimintaa jo usean sadan vuoden ajan. Kirjeen kolahtaminen luukkuun on osa valtion palvelua kansalaisille. Nykyisin toiminta kaikissa osissa maata ei kuitenkaan valitettavasti enää ole kannattavaa. Postille on sälytetty yleispalveluvelvoite: postin on kuljettava kaikkialle valtakunnassa Postin toimesta. Periaatteessa tuosta velvoitteesta voidaan maksaa tukea palvelun tuottajalle. Posti on kuitenkin tuottanut yleispalvelunsa subventoimalla sitä muilla tuotoilla, jotka se saa melko normaalista markkinatoiminnasta. Monelle tuleekin varmaan yllätyksenä, että kansalaisille näkyvä yleispalvelu on selvästi alle viisi prosenttia Postin liikevaihdosta. Silti Posti nähdään pääosin julkisena toimijana.
Veikkauksen toiminta ei varmastikaan monen mielestä ole julkista palvelua. Markkinoilla olisi nykyisin myös runsaasti kilpailevia yrityksiä, jotka voisivat palvelun tuottaa. Veikkaus-monopolille on lisäksi sälytetty mielenkiintoinen dilemma: sen pitäisi tuottaa hyvin ja samalla ehkäistä toiminnasta aiheutuvia haittoja. Teoriassa monopolin jo sinällään pitäisi johtaa optimaalista pienempään tuotantoon. (Sivuhuomiona voi pohtia, pitääkö tämä paikkansa myös uhkapelimaailmassa tai vaikka väkevien alkoholijuomien vähittäismyynnissä. Ainakin kyseessä olisi mielenkiintoinen tutkimuskysymys.) Veikkauksen toiminnan katsotaan kuitenkin painottuneen huomattavasti liikaa tuottojen tavoitteluun, ja haittojen ehkäisyn nähdään jääneen liiaksi taustalle. Jonkinlainen muutos, jossa tavoitellaan alempaa tuottoa, onkin nyt ehkä tapahtumassa.
Valtion omaisuuden monimuotoisuudesta johtuville haasteille ei varmastikaan ole olemassa mitään yleispätevää ratkaisua. On kuitenkin hyvä noudattaa valtion omaisuuden hoitoon liittyviä periaatteita ja välttää poikkeusratkaisuja.
On tärkeää muistaa, että lähes aina valtion omaisuudessa on kyse paljon muustakin kuin pelkästä tuotosta. Valtion omaisuudella ja omistamisella on paljon erilaisia tavoitteita. Toisaalta on myös muistettava, että omaisuudessa todella on ”rahaa kiinni”. Olipa tavoite miten tärkeä tahansa, myös itse omaisuus on huomioitava, eli se, että omistuksista voi saada tuottoa ja että tuottojen saamatta jääminen on aito menetys. Se, miten tuottoa ja muita asioita painotetaan, voi vaihdella ajan myötä, mutta riittävän vakaa ja ennustettava toiminta johtaa aina parempaan lopputulokseen.
