Verotuet julkisen tuen muotona ovat viime vuosina herättäneet paljon keskustelua. Verotuilla tarkoitetaan käytännössä verovapauksia, verovähennyksiä, alempia verokantoja ja muita vastaavia keinoja, joiden avulla tuetaan jotain tiettyä elinkeinoa tai verovelvollisten ryhmää.
Verotuksen perusrakennetta eli ns. normiverojärjestelmää määriteltiin viimeksi lähes kaikkien verojen osalta vuonna 2009. Ainoastaan energiaverotuksen osalta normijärjestelmä päivitettiin myöhemmin, vuonna 2011, kun energiaverotus uudistettiin. Osa verosäädöksistä on normiverojärjestelmästä poikkeavia verotukia, ja näitä on Suomessa tällä hetkellä yli 180 kappaletta. Vuonna 2019 niiden kokonaisarvoksi arvioidaan noin 28,5 mrd. euroa.
Verotukien määrittämiselle ei ole yksiselitteistä ratkaisua
Jokainen maa määrittelee itse, mitä niiden normiverojärjestelmään sisältyy. Määrittely voidaan tehdä monin eri tavoin. Sen tekeminen edellyttää valintoja, joita ei voi yksiselitteisesti perustella suuntaan tai toiseen. Ei ole olemassa mitään selkeää ohjeistusta siitä, mitä normiverojärjestelmään pitäisi lukea.
Perusteita valinnoille voidaan hakea jostakin teoreettisesta kehikosta, vallitsevasta verojärjestelmästä tai näiden yhdistelmästä. Verotuksessa säädös voidaan määritellä norminmukaiseksi esimerkiksi sen mukaan, kuinka suurta osaa verovelvollisista se koskee. Mitä suurempaa osaa säädös koskee, sitä todennäköisemmin kyseessä on normi. Myös säädöksen ikää on joskus joissakin maissa pidetty jonkinlaisena normin mittarina.
Se, nähdäänkö eri verokannat verotukina vai normiin kuuluviksi, vaihtelee maittain. On maita, joissa esimerkiksi arvonlisäveron eri verokannat voivat kuulua normiverojärjestelmään, kun taas Suomessa alennettu verokanta luetaan aina verotueksi. Suomessa ansiotulovähennys on luettu verotueksi, kun taas joissakin maissa se katsotaan norminmukaiseksi. Normiverojärjestelmien erojen vuoksi eri maiden verotukien vertailu on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. Myös Suomessa eri vuosina tehtyjen määrittelyjen välillä on eroja.
Kun pohditaan verotukien kustannuksia, on hyvä ymmärtää, mistä verotuissa on kyse. Vain näin voi tulkita, mitä verotukien lukumäärä ja suuruusluokka kuvastavat. Suomessa verotukien joukossa on myös verovelvollisia hyödyttäviä säännöksiä, joiden taustalta ei suoraan löydy selkeää tukitarkoitusta. Verotukiin ei kuitenkaan lueta säännöksiä, joiden poikkeavuus normiverojärjestelmästä perustuu pelkästään hallinnollisiin tai verotusteknisiin syihin.
Yksi suurimmista nykyisistä verotuista on ns. laskennallisen asuntotulon verovapaus. Se luetaan verotueksi, koska asunnon katsotaan tuottavan omistajilleen ”asumispalveluja”, jotka voidaan rinnastaa muiden sijoituskohteiden tuottoon. Muiden sijoituskohteiden tuottoa verotetaan, mutta asuntotuloa ei, ja siten se nähdään verotukena. Työntekijöille maksettuja verovapaita kulukorvauksia puolestaan ei lueta verotukiin, vaikka niiden todelliset kustannukset ylittävä osa tulkitaan verovapaaksi tuloksi. Ne on luettu normiin hallinnollisen yksinkertaisuuden vuoksi, koska on käytännössä vaikea arvioida jokaisen verovelvollisen todellisia kustannuksia.
Normiverojärjestelmän päivitys saattaa muuttaa verotukien määrää
Normiverojärjestelmää määrittäessä on hahmoteltava verojärjestelmä kokonaisuutena. Siinä joudutaan tapauskohtaisesti pohtimaan verotuksen tavoitteita kussakin veromuodossa. On mietittävä, mitä verotetaan ja miksi, ja miksi jotkin tulot ovat verovapaita. Samalla tulee käytyä läpi, mitä eri verokantoja järjestelmä sisältää ja miksi ne ovat käytössä.
Normiverojärjestelmän päivittämisellä voi olla vaikutusta myös verotukien lukumäärään, vaikkei säädöksiin tehtäisikään muutoksia. Esimerkiksi, kun viimeksi vuonna 2009 normiverojärjestelmää määriteltiin, verotukien määrä muuttui määritelmän muuttuessa. Verotukia ei siis varsinaisesti säädetty lisää, vaan osa säädöksistä tulkittiin nyt verotuiksi poiketen aikaisemmasta tulkinnasta, ja siten niiden lukumäärä kasvoi. Vuoden 1998 määrittelyn mukaan esimerkiksi jälleenhankintavaraus, luottotappiovaraus ja takuuvaraus kuuluivat normiverojärjestelmään eivätkä ne olleet verotukia, kun taas nykyisen määrittelyn mukaan ne ovat verotukia.
Verolainsäädännölle olisi aika ajoin syytä tehdä kokonaiskartoitus. Aika sille alkaisi olla taas kypsä, koska edellisestä kerrasta on kohta 10 vuotta. Verolainsäädännön kartoitukseen kannustavat myös uudet talouden ilmiöt kuten alustatalous, jakamistalous ja kiertotalous, jotka voivat vaikuttaa veropohjaan. Kun nykyisen verosäädännön sisältö on selvitetty, on taas helpompaa ja hedelmällisempää keskustella veropohjasta, sitä pienentävien verotukien tasosta ja verotukien tarpeellisuudesta suorien tukien vaihtoehtona.
