Intona podcast: Tekstiversio

Podcastin keskustelijat:

• Tiina Väänänen

• Jasmin Grünbaum

• Samu Kälkäjä

• Iines Gullichsen

Intona podcast, jakso 1

Milleniaalit työelämässä – Mitä tahdomme johtamiselta tai työltä ylipäätään?

(äänite alkaa, kesto 19 min)

Tiina: Tervetuloa kuuntelemaan VTV:n uutta podisarjaa, Intona, jossa neljä nuorta asiantuntijaa ja tarkastusmaailman untuvikkoa kertovat ajatuksistaan valtiolla modernisti työskentelemisestä sekä tarunhohtoisesta virkamieskulttuurista. Keskusteluaiheet ovat vakavia, mutta keskustelijamme eivät niinkään. Eli mun nimi on tosiaan Tiina: Väänänen, ja täällä on mun kanssa kolme muuta äänittämässä tätä podijaksoa. Voitaisko me mennä ihan kierros, että keitä täällä on mun kanssa, ja tämmöinen yksi tehtävä: kuvailkaa teitä itseänne yhdellä sanalla, ja vain ja ainoastaan yhdellä. Saa perustella hieman.

Jasmin: Mä oon Jasmin Grünbaum, ja mä sanoisin että mä oon ihmisläheinen. Mua kiinnostaa ihmiset ja ne herättää mussa mielenkiintoa.

Samu: Mä olen Samu Kälke, ja mä olen riidanhaluinen.

Tiina: Haluatko selittää?

Samu: En.

Tiina: Me tiedetään.

Iines: Mun nimi on Iines Gullichsen, ja mä oon ratkaisukeskeinen. Se tulee ehkä siitä se ajatus, että näen että kaikki on ratkaistavissa, tavalla tai toisella.

Tiina: Ja mun nimi oli tosiaan Tiina:, ja mun sana on ehkä aivomyrsky. Toisaalta on semmosta brainstorm-kykyä, mutta sit on kyllä ajatukset välillä semmosia hirmumyrskyjä, että niiden perässä ei aina pysy itsekään. Meitä neljää kaikkia yhdistää se, että me ollaan kaikki tämmösessä samassa talossa töissä nimeltä VTV. Mä en tiedä tietääkö kaikki kuuntelijat mikä VTV on, niin voisitko Samu hieman avata näitä VTV:n portteja?

Samu: Valtiontalouden tarkastusvirasto, VTV, tarkastaa valtion taloudenhoitoa sekä valvoo finanssipolitiikkaa ja puolue- ja vaalirahoitusta.

Tiina: Näin. Eli siis karrikoidusti voidaan varmaan sanoa, että me pidetään Suomen raha-asioita ruodussa niin sanotusti. VTV:llä meillä on melkein 150 huippuasiantuntijaa tarkastamassa meidän valtionrahojen käytön tehokkuutta, ja sitä että asiat menee aina sentilleen just niin kuin pitääkin mennä, eikä yhtään yli tai ali. Sen lisäksi että meillä on näitä superasiantuntijoita, niin meillä on myös me neljä nuorta tarkastajaa, jotka ovat tulleet taloon aika lailla suoraan uunituoreina yliopistomaailmasta.

Se minkä takia meidät on nyt koottu tässä yhteen on se, että meillä on paljon tuoretta ja freesiä näkemystä maailman menosta, vaikka meillä oikeastaan ne kokemusten tuomat virkavuodet puuttuukin. Nythän me tässä taas kokeillaan rohkeasti uutta tapaa viestiä, ja ensimmäistä kertaa VTV:n historiassa me julkaistaan ulkoiseen käyttöön tulevaa podcastia. Tässä on tarkoituksena, että halutaan pitää meno melko rentona, mutta toisaalta olisi tarkoitus olla myös vähän asiallinenkin siinä sivussa.

Tiina: Tänäänhän meillä on aiheena milleniaalit työntekijöinä. Voitais aloittaa ihan sillä, että mitä ajatuksia teillä herää milleniaaleista? Aloittaako Jasmin?

Jasmin: No joo. Mulla on ehkä sellainen ajatus, että mä tiedän että mä oon ite milleniaali, mut… mulla ei siis ole aavistustakaan et miten milleniaali määritellään.

Samu: Joo, ei mullakaan… Luin vain että jotain 80-, 90-luvulla syntyneitä. Kuulemma hirveän vaikeita ihmisiä, mä en ainakaan oo.

Samu: En tiedä, ei oo sulla Iines jotain tietoa tästä?

Iines: No… Faktuaalista määritelmää mullakaan ei ole tarjota, mutta se mitä tulee tähän milleniaalit työelämässä -ajatukseen, niin esimerkiksi Päivi Nerg on 2019-vuoden lopulla todennut Uusi kaiku -nimisessä blogissaan, että noin puolet nykyisestä valtion henkilöstöstä on jäämässä työelämästä pois. Eläköitymässä. Ja se tarkoittaa aika isoa lukumäärää ihmisiä. Tämä tyhjiö täytyy toki paikata jollakin väestönosalla, ihmisillä.

Milleniaalit ovat näihin arvioituihin lopettamispäivämääriin mennessä varmaan viimeisetkin milleniaaleiksi luettavat, valmistuneet korkeakouluista ja tulossa työelämään. Osa on sitten ollutkin jo jonkin aikaa, ja luoneet virkamiesuraa esimerkiksi jo jonkin aikaa. Mutta tästä näkökulmasta milleniaalit ovat ehkä tuomassa semmoista isoa muutosta paikatakseen sitä tyhjiötä, joka sitten eläköityvistä virkamiehistä meille jää.

Tiina: Totta. Se on itse asiassa aika hauska, kun mäkin vähän tein pientä taustatutkimusta tuolla netin puolella, niin siellä ensimmäiset blogitekstit milleniaaleista löytyy vuodelta 2006. Sehän on siis melkein 15 vuotta sitten. Että sinänsä milleniaalit on ollu aika pitkään jo uusi ilmiö, mutta tähän on koko ajan enemmän ja enemmän herätty että milleniaalit tulee. Tässähän meitä nyt on neljä milleniaalia sitten täyttämässä näitä eläköityviä työpaikkoja.

Meillähän oli alun perin tarkotuksena tässä podcastissa, että me kysytään yleisöltä kysymyksiä, joihin me sitten vastataan täällä meidän podcastissa. Me Twitterissä yritettiin vähän keräillä kysymyksiä, ja se oli oikein tuloksellista, sillä kysymyksiä saatiin pyöreät nolla.

Tiina: Mutta onneksi saatiin kuitenkin muutamia kommentteja aiheeseen liittyen muun muassa Facebookista. Sitten kerättiin ihan tietoisesti kaveripiiristä ja ystäväpiiristä ajatuksia että mistä me voitais tänään puhua tässä milleniaali-jaksossa, että mikä siinä ehkä herättelee sitten valtionhallinnon puolella.

No niin, eli voidaan mennä ihan ensimmäiseen aiheeseen ja väitteeseen, joka on että milleniaalit on niin hitsin vaikeita. Tästä on kirjoitettu paljon uutisissa ja lehdistössä, on tutkittu paljon että minkälaisia milleniaalit on ihmisinä. Muutamia otsikkoja heräsi, Kauppalehdestä esimerkiksi…

Jasmin: Milleniaalit eivät kaipaa menestystä vaan onnistumisia.

Tiina: Ja sen jälkeen Talouselämä on kirjoittanut tästä tekstin myös, ihan oma suosikki-ehdotusotsikkoni on…

Iines: Ahdistuksestaan jauhavat milleniaalit ovat uusi normaali. Pirstaloitunut yhteiskunta ja työelämä loi sitoutumiskammoisten sukupolven.

Tiina: No niin, arvon kollegat, minkälaisia ajatuksia tämä herättää meissä todellisissa milleniaaleissa? Olemmeko me näiden väitteiden mukaisia?

Samu: No mä luin ton Kauppalehden uutisen, ja… Mä jäin miettimään tota menestymistä, onnistumista. Ehkä ei tämä kirjoittaja kovin tarkkaan sitä sitten avannut että mitä hän tarkoittaa vaikka menestymisellä. Mutta ehkä mä jotenkin ajattelen, että meidän sukupolvelle menestyminen on jotenkin sarja onnistumisia. Että merkityksellisessä työssä jos kokee onnistumisia, niin se koetaan menestyksenä. Ainakin mulle se on niin. En mä kaipaa sitä ehkä vanhemman sukupolven ulkoisia menestyksen merkkejä, isoa omakotitaloa Westendissä ja… iso maasturi ja neljätoista…

Iines: Lasta.

Samu: Lasta.

Samu: Ei, vaan venettä. Mä oon liian laiska sellaiseen. Ei mun hermot kestäis. Mä mieluummin koen sen menestymisen siinä, että mä teen jotain merkityksellistä työtä hyvin. Ihan lopulta sitten sama että näkyykö se ulkoisesti jotenkin.

Jasmin: Jep, ja se merkityksellisyys on niin erilaista kyllä riippuen henkilöstä. Että se, että on vaikka valtiolla töissä, voi monelle olla itseisarvo. Mutta sitten toiselle voisi olla että saa tehdä töitä just sen yhden aiheen kanssa jota rakastaa.

Samu: Kyllä.

Iines: Kyllä. Tohon sitoutumiskammoisuuteen herää sellainen ajatus, että osaltaanhan se saattaa johtua siitäkin mikä erottaa meitä ehkä muista sukupolvista. Me ollaan hirveen totuttuja lyhyisiin määräyksiin, pätkätyöhön, jolloin tavallaan ei oikein voinukaan sitoutua, kun on tavallaan aina siintänyt se… määräyksen loppuminen siellä horisontissa. Ja tietää että okei, no mä olen nyt tän puoli vuotta tässä, sitten en tiedä yhtään missä. Niin sehän myös vaikuttaa tähän mitä Samukin mainitsi äsken, että en mä voi ostaa omakotitaloa Westendistä, jos mulla loppuu työt puolen vuoden päästä, niin kuin näillä näkymin. Että se energia menee siihen, että sit miettii että mikä on seuraava määräys.

Tiina: Niin, ja sehän on tosiaan ihan totta. Mun molemmat vanhemmat ovat tehneet pitkän uran kanssa julkisella sektorilla, ja siinä huomas sen että kun mä sain tän Nuoret asiantuntijat -ohjelman työpaikan, ja se kesti puolitoista vuotta. Sehän tuntui ihan lottovoitolta kaikkiin kavereihin verrattuna, jotka sai kolmen kuukauden pätkää aina peräjälkeen. Ja sitten taas huomasi sen että mun vanhemmat oli aivan paniikissa sen jälkeen kun puoli vuotta oli jo mennyt, että [matkii huolestunutta vanhempaa] onko sulla nyt jo se sopimus siellä, joku toinen odottamassa? Mitä nyt tapahtuu? [jatkaa normaalilla puheella] Mä olin ihan silleen että herranjestas, että tässä on vielä vuosi aikaa, että ei tässä ole mitään hätää… että tosi hyvä tilanne.

Iines: Yksi asia mikä kanssa on vaikuttanut tähän ehkä, että miten katsoo työelämää, on se että aina kun me opiskeltiin, niin Suomen talous ei ehkä ollut ihan korkeasuhdanteessa. Eli jotenkin odotus siitä, että edes saa työpaikan kun valmistuu, oli bonusta.

Tiina: Kyllä.

Iines: Että odotukset ei olleet hirveän korkealla.

Jasmin: Kyllä.

Tiina: Siis mä olen aloittanut itse esim. lukion vuonna 2008, jolloin finanssikriisi iski täydellä teholla. Että periaatteessa kaikki mun yhteiskuntaopin tunnit ja taloustieteen opinnot ovat sen jälkeen perustuneet hyvin pitkälti finanssikriisiin, ja siihen että maailma on ihan sekaisin ja kaikki on epävarmaa.

Samu: Kyllä.

Tiina: No niin. Voidaan itse asiassa siirtyä sitten seuraavaan aiheeseen siitä, että milleniaalit on niin vaikeita. Pitää vähän antaa neuvoja sitten kuulijoille, että mitenkä meidän kanssa pitäis toimia? Miten meitä pitäis johtaa? Voiko se johtamistyyli mikä milleniaalille sopii, niin voiko se sopia myös muille? Nouseeko tästä mitään ajatuksia kellään?

Jasmin: No, mä voisin aloittaa. Yksi tällainen tosi selkeä tapaus, mikä meillä on tullut tässä tän puolentoista vuoden aikana kun me ollaan VTV:llä oltu töissä, oli se että meille annettiin projekti, jolla ei ollut mitään tarkkaa, selvää lopputulosta. Eli meille annettiin periaatteessa vapaat kädet tulla tiettyyn abstraktiin tavoitteeseen. Ja mä sanon että… tällainen työskentelytapa ei välttämättä sovi kaikille. Mutta ainakin tälleen mulle, en tiedä voiko yleistää kaikille milleniaaleille, mutta tällainen itseohjautuvuus ja mahdollinen tuki kuitenkin oli esimiehillä. Niin tämä kombinaatio ehkä siitä.

Tiina: Mites Iines?

Iines: No tähän itseohjautuvuuteen liittyen, ja tähän kontaktiesimieheen, niin sehän on sellainen selkeä. Mitä milleniaalina itse kokee tarvitsevansa, ja mä luulen että myös milleniaalit mun ympärillä tarvitsee, niin on esimiehen kanssa aika avoin ja vuorovaikutuksellinen suhde. Ja että se on tavallaan sellainen kannustava, valmentava ja aika semmoinen ad hoc -tyyppinenkin, että se ei riitä että tavataan puolivuosittain, esimerkiksi perinteisen suoritusarvioinnin parissa. Vaan että se on luontevaa ja se on sellaista… nousee tapauskohtaisesti, ja hyvin matalalla kynnyksellä. Eli silloin kun sitä asiaa tulee, tai kaipuuta kannustukseen tai ihan mihin tahansa, niin se kynnys ottaa yhteyttä omaan esimieheen olisi matala. Mitäs, Tiina:, oliko sulla jotain täydennettävää?

Tiina: Joo. Mun mielestä tässä itse asiassa tosi hyvin korostuu teidän puheenvuoroista se, että ensinnäkin nämä työtehtävät. Me halutaan vähän tommoista, niin kuin löysempi, raamikas… löyhemmät raamit sille työskentelylle, että me ei haluta semmoisia selkeitä askeleita työtehtäville, että mitä meidän pitää tehdä. Mutta sit toisaalta kun meillä tulee niitä ongelmatilanteita näissä löyhissä raameissa, niin me halutaan että siinä on esimies, jolle me voidaan mennä keskustelemaan. Ja hakemaan sitä sparraustukea, että mihin suuntaan, mikä on seuraavat stepit mitkä kannattaa ottaa, mihin suuntaan lähteä. Mitäs Jasmin, täydennät?

Jasmin: Täydennän vaan sen, että tää vaatii sekä esimieheltä… että hän on avoin ja valmis tähän, mutta myös työntekijältä itse uskallusta ottaa näitä asioita sillai itsekin matalalla kynnyksellä. Mennä sanomaan että hei, tää tapahtu, tää ei ehkä tuntunut niin kivalta, voitko auttaa tässä? Ja usein ehkä siihen ei olla totuttu, vaan halutaan itse pärjätä jotenkin yksin.

Iines: Että tässä voidaan ehkä puhua myös semmosesta, ikään kuin madaltuneesta hierarkiasta. Että esimies ei ole ehkä enää sellainen, vähän niin kuin etäinen… vaikeasti lähestyttävämpi hahmo, jolle ei voi ihan pikkuasioista mennä sanomaan. Että on koettu, että tää asia on nyt niin vähäpätöinen, tai ei meillä ole nyt suunniteltua tapaamista. Tai tämän tyyppistä, mikä siellä on ehkä ennen ollut, niin se on varmasti semmoinen mitä me edellytetään. Että semmoinen hierarkia olisi huomattavasti matalampi.

Tiina: Joo, mä en usko että me, kukaan milleniaali jaksaa odottaa sitä että kerran vuodessa käydään kehityskeskustelut, ja sitten katsotaan että menikö viime vuosi hyvin vai huonosti. Vaan se tarvitaan oikeasti melkein tosi lyhyellä, päivänkin varoitusajalla, että okei, mä tarvitsen nyt apua.

Jasmin: Jep. Ja veikkaan, että uskallan sanoa että myös muut kuin milleniaalit eivät halua tätä kerran vuodessa olevaa…

Tiina: Niin, tuskin kaikki. Mut kyllä varmaan semmoisiakin ihmisiä on, jotka eivät halua pitää liikaa yhteyttä esimiehen kanssa. Että meitä on moneen junaan.

Jasmin & Iines: Kyllä.

Samu: Mutta sitten jos miettii että mitä se vaatii… tällainen esimies, jonkinnäköisenä tukihenkilönä meiltä työnantajan näkökulmasta, niin ehkä se on myös sitä, että meidän pitää jollain lailla osoittaa että me aidosti halutaan sen työnantajan parasta.

Tiina: Niin.

Samu: Katsotaan että okei, tämä mitä mä teen, niin mä teen sen talon puolesta ja hyvällä mielellä.

Tiina: Mut ehkä siinä tulee just tämä Kauppalehden otsikko, että me ei haluta menestymistä, vaan me halutaan onnistumisia. Että toikin on asia –

Iines: Kyllä –

Tiina: -että se varmasti on sitä, että me oikeasti halutaan onnistua siinä meidän työssä ja tehdä sitä sille talolle. Sitä työtä.

Iines: Jep. Ja siinä on sellainen yhteinen, jaettu tavoite.

Tiina: No vaikka me niitä kysymyksiä ei kauheasti sieltä Twitterin kautta saatu, niin me saatiin kuitenkin muutamia kommentteja meidän ystäväpiiristä. Me kuultiin tosi paljon mielenkiintosia tarinoita, että minkälaisesta johtajuudesta milleniaalit tykkäävät. Yksi kommentti oli tämmöinen, että henkilöllä, niin heillä ei oikeastaan ole semmoista suoraa esimiestä, vaan heillä on vähän niin kuin lainausmerkeissä tämmöinen “kasvun mahdollistaja”, jonka kanssa käydään tämmöiset rutiininomaiset kehityskeskustelut.

Mutta sitten on kans tämmösiä erilaisia keskusteluja, missä mietitään että missä on onnistunut, missä pitäisi kehittyä. Niitä käydään jopa siis aika tiiviillä tahdilla, melkein joka kuukausi. Ja siinä samassa tilaisuudessa pystyy sitten purkamaan kaikkia työyhteisöön tai työhön liittyviä murheita tai asioita, mitkä ovat ehkä jääneet sit askarruttamaan. Se on jännä siinä mielessä että tämä henkilö ei kuitenkaan ole sitten se suora pomo, joka ehkä päättää tämmösistä työsuhdeasioista, vaan se on enemmän ehkä sitten tämmöinen mentori-ihminen.

Jasmin: Niin, mä voisin lisätä tähän, että nyt kun mä kuuntelen tätä kommenttia, niin mähän ymmärrän tai huomaan, että mehän itse tehtiin tätä samaa meidän projektissa. Että me… aina välillä keskusteltiin siitä että mikä asia meni meidän mielestä hyvin ja missä haluttais kehittyä. Ja yritettiin löytää niitä asioita että miten joku voisi saada tehtäviä, jossa se pääsisi kehittymään just tällä tietyllä jutulla.

Tiina: Kyllä, aivan oikeassa olet siinä.

Jasmin: Eli siinä ei todellakaan tarvitse olla mikään esimies, vaan enemmän just tällainen kollega sparraamassa.

Tiina: Niin, niin. Siis mentori-sparraaja, tämmöinen esimies. En mä edes tiedä mikä olisi hyvä sana sellaiselle.

Samu: Ei sille varmaan oo mitään…

Tiina: Mm. Mut me ollaan nyt kaikki milleniaaleja, ja itse asiassa koska me milleniaaleista kerran puhutaan, niin mä haluaisin kysyä vielä jokaiselta teiltä henkilökohtaisen kysymyksen. Eli mitä te haluatte johtamiselta? Lyhyt kommentti, mitä te haluatte teidän esimieheltä?

Samu: Mä haluan esimieheltä sitä, että se pystyy ulkopuolisena ihmisenä näkemään vähän, että missä mä olen hyvä ja missä mä en ole hyvä. Se voi kertoa mulle asiat pönkittääkseni minun hyvin rajallista itseluottamusta, ja sitten

Samu: Että kykenisin kehittämään niitä mun heikkouksia.

Tiina: Hyvä. No mites Iines?

Iines: Mä kaipaan vuorovaikutusta. Aika lailla samoista syistä kuin Samukin, että mä haluan kuulla missä mä olen onnistunut, jotta olen motivoitunut jatkossakin. Ja mä haluan rakentavasti tottakai kuulla myös sen, että missä mun pitäisi kehittyä.

Tiina: No mulla on kanssa sitten ehkä semmoinen, että mä haluan kanssa just tuota vuorovaikutusta. Että juuri ne hetket, kun on itse tosi ongelma-, solmutilanteessa oman työn suhteen, niin pääsee sitten avaamaan niitä sen esimiehen kanssa. Hän pystyy sit sparraamaan ja aukomaan niitä. En nyt sano että tarvitsen psykologia, mutta hyvin läheltä mennään niin sanotusti.

Tiina: Ja mitäs Jasmin?

Jasmin: No, mä komppaan teitä kaikkia, en välttämättä ihan psykologia mutta siinä rajamailla kans varmaan. Mut ehkä yksi asia, mikä on sillai ensimmäinen askel näihin kaikkiin, ois just se että on matala kynnys ottaa yhteyttä, tai päästä puheille.

Samu: Kyllä.

Jasmin: Se on varmaan kaiken A ja O.

Tiina: Joo, eli me voitais itse asiassa sitten jo jatkaa meidän finaaliaiheeseen. Yksi mielenkiintoinen kommentti, mikä taisi tulla Facebookin kautta, oli että 2000-luvulla syntyneetkin ovat jo työelämässä. He tekevät vähintään harjoitteluita valtiolla pian, ellei jo nyt. Z-sukupolvikin kannattaa siis saman tien ottaa jo mukaan kierrokseen. Milleniaalit eivät varsinaisesti mikään uusi juttu ole. No joo, täähän herättääkin oikeastaan kysymyksen, että no, miksi milleniaalit ovat niin ihmeellisiä? Miksi heitä on tutkittu jo se 15 vuotta, ja miksi heitä tutkitaan edelleen? Tähän lopputulokseen ehkä voikin kysyä, että ollaanko me oikeasti sitten jo vanhoja?

Iines: No, mä ainakin oon.

Tiina: No joo, Iines on tommonen eläkeikää kovin vauhdikkaasti lähestyvä –

Iines: Kyllä se näin on.

Tiina: -henkilö. Joo, ja ehkä tässä voisi loppuun todeta sen, että eihän milleniaalit oikeesti olla mitään ihmeellisiä ihmisiä. Elämä on yhtä suurta jatkumoa, meitä ennen on ollut joku toinen sukupolvi. Onko niillä joku nimi?

Iines: On. Kaikille on.

Tiina: Mikä se on?

Iines: Mut mä en just nyt muista sitä.

Tiina: Kaikille on. Niin, no tää nyt kuvastaa –

Iines: On Y:tä, Z:aa, X:ää –

Tiina: Niin.

Iines: X, se on ehkä X.

Tiina: X vai Y? No ihan anyhow.

Iines: X, X.

Tiina: Tässä ehkä juuri huomaa sen, että aina on uusi sukupolvi joka tulee. Joka kerta heitä ihmetellään, joka kerta heitä tutkitaan, joka kerta todetaan että he ovat aivan erilaisia kuin edeltäjänsä. Eli oikeastaan tässä nyt voidaan todeta, että tää on ihan normaalia.

Tiina: Ja tämä jakso alkaakin olla tässä. Ensi kerralla me keskustellaan meidän suosikkiaiheesta, jossa me kaikki ollaan suuria kokemusasiantuntijoita, eli yhteistyöstä. Meillä on aika paljon siitä kerrottavaa koska meillä oli yhteinen kehittämisprojekti, jota me työstettiin semmosen vuoden ajan. Mutta siihen asiaan palataan seuraavassa jaksossa, ja ei muuta kuin oikein ihanaa päivänjatkoa kaikille kuulijoille.

Jasmin: Moi moi.

[loppumusiikkia 20 s]

Intona podcast, jakso 2

Tiimityö – Miten siinä voi onnistua?

(äänite alkaa, kesto 24 min)

[alkumusiikkia]

Tiina: Tervetuloa kuuntelemaan VTV:n uutta podisarjaa, Intona, jossa neljä nuorta asiantuntijaa ja tarkastusmaailman untuvikkoa kertovat ajatuksistaan valtiolla modernisti työskentelemisestä sekä tarunhohtoisesta virkamieskulttuurista. Keskustelunaiheet ovat vakavia, mutta keskustelijamme eivät niinkään. [taustamusiikkia] Ines:Tänään puhutaan tiimityöstä. En suinkaan ole siitä yksinäni keskustelemassa, vaan mulla on mun luottojengi täällä mukana. Paikalla on Samu.

Samu: Moi.

Ines: Tiina.

Tiina: Moi moi.

Ines: Sekä Jasmin.

Jasmin: Moikka.

Ines: Jatketaan tällä samalla järjestyksellä, eli Samu, voisitko ensimmäiseks kertoa mulle että mitä tiimi sun mielestä tarkottaa? Mikä on tiimi?

Samu: Varmaan tiimi on jotain… ihmisiä, jotka tekee suht pysyväluontoista työtä yhdessä.

Ines: Jatketaan siitä. Tiina, mikä tiimissä on hyvää?

Tiina: Tiimissä on ihan parasta se, että sun ei tarvi tehdä sitä työtä yksin. Sulla on toisia kollegoita, joiden kanssa sä voit painiskella samojen työhaasteiden kanssa. Siinä pystyy oikeestaan delegoimaan tehtäviä jokaisen vahvuuksien mukaan. Samalla pystyy sit jakamaan niitä ikävämpiä tehtäviä mitä ei välttämättä itse haluais tehdä, niin pystyy sitten jakamaan taakan muiden kanssa.

Jasmin: Nakittaa muille siis [naurahtaa].

Tiina: Niin, just silleen [nauraa], sitä mitä mä olen tottunutkin tekemään.

Jasmin: [naurahtaa] No ei vais. Ines: Haluuks sä Jasmin jatkaa tätä ajatusta siitä, että mistä vähän Tiina mainitsikin jo? Että joku tehtävä voi olla toiselle epämieluinen mutta toiselle oikeastaan ihan mielekäskin. Että miten tällasten asioiden äärelle voidaan tiimityössä mennä?

Jasmin: No joo. Sehän on ihanaa että pystyy just jakaa ja huomata, että miten erilaisia ihmiset on ja mistä ne saa kiksejä. Ja just etenkin tossa, että jos tuntee hyvin tiimikaverinsa, niin tietää että hei, sä oot muuten ihan sikahyvä tässä. Tai hei, sähän nautit tästä. Ja muistat sä sillon ku sä teit tän niin hyvin, tai jotain… niin se on kyllä aivan ihanaa. Onks sulla Iines jotain lisättävää tähän?

Ines: Mulla on vaan semmonen elävä esimerkki tästä, tavallaan se että kun… me neljä oltiin tehty tiimityötä jo semmonen suunnilleen vuosi, ja sitten mä tartuin itselleni epätyypilliseen tehtävään eli tällaseen visualisoimiskokeiluun. Siinä missä meidän tiimin visuaalisesti lahjakkaat ihmiset ovat Tiina ja Jasmin, mitenkään Samu sinua väheksymättä [naurua] Ines: mutta tässä täytyy nyt tunnistaa realiteetit. Ines: Ja mä yritin siis tehdä sellaisen vuo-, muistattekste sen mun vuosikellon?

Jasmin: Aa joo, se ei ollu hyvä. [naurua]

Ines: Hyvä, mä annoin sille kaiken visuaalisen osaamisen mitä mulla oli ja mä olin ihan silleen et hei, mä oon tehny visualisoinnin. [naurua] Ines: [nauraa] Ja siis… ja tota, hyvässä ja tällasessa avoimen ja luottamuksellisen tiimin vaikutuspiirissä, niin… Tiina ja Jasmin saattoivat todeta mulle että Iines, tää on kauhea. Älä enää yritä tällasia. [naurua]

Ines: Että keskity sinä johonkin muuhun mitä sinä osaat, ja me huolehditaan tästä. Ja se oli mulle, mä olin ihan silleen että tää ei ollut nyt lainkaan henkilökohtaista. Vaan tää oli enemmänkin sillä tavalla että kiva kun kokeilit, koska kokeileminenhan on tärkeetä.

Jasmin: Siinä kehittyy, mm. Ines: Kyllä. Kaikessa ilmeisesti ei kehity, mä testasin sitä rajaa. Mut mulla oli onneks sellanen tiimi joka pompautti mut maan pinnalle, ja oli silleen että joku joka osaa tän paremmin niin hoitaa sen. Mutta ei mua jätetty silleen, että sä et osaa mitään, ni älä tee mitään. Vaan nimenomaan silleen, että mä sain sit teiltä aika nopeen semmosen, et keskity sä hei tähän, sä oot täs hyvä.

Ines: Joo. Mutta hyvässä tiimissä… perustava lähtökohta on mun mielestä tämän tyyppinen, että tunnistetaan, tiedetään, eikä pelätä sitten sillä tavalla ottaa niitä asioita esille.

Tiina: Missä jokainen saa loistaa niissä asioissa missä on hyvä, ja sitten ei tarvi esitellä kauheesti niitä puolia missä ei välttämättä oo niin hyvä.

Ines: No miks me puhutaan tiimityöstä tässä podcastissa? Osaisko Jasmin vastata mulle nyt tähän kysymykseen?

Jasmin: No… mun näkemys on se, että me puhutaan tästä koska tää on tosi tärkee aihe. Tiimityötä tehdään tosi paljon valtiolla eri muodoissa, ja se on ehkä myös sellanen asia, että sitä ei välttämättä kouluissa opeteta.

Samu: Tai meille ei ainakaan vielä opetettu.

Jasmin: Niin.

Ines: Onks nykyään ala-asteella?

Samu: On, päiväkodissa jo.

Jasmin: Ai, vau. Mahtavaa.

Samu: Minun pojallani ainakin.

Tiina: Aijaa, ihanaa.

Ines: Pojasta polvi paranee, vai miten se meni.

Jasmin: Kyllä.

Samu: Siis ehdottomasti samaa mieltä.

Jasmin: Ehdottomasti.

Tiina: Mut joo, et tosiaan… nää on tällasia taitoja, missä oikeesti on hyvä miettiä vähän että miten viestii ja miten. Myös sen työn loppujäljen näkökulmasta, että kun meillä on toisemme ja me oikeesti yhessä tehään, niin se on kyl hyvin usein parempaa jälkeä kuin jos mä ite tekisin jotain. [taustamusiikkia]

Ines: Minkä takia me ollaan täällä puhumassa tiimityöstä tänään, Jasmin?

Jasmin: No, ensinnäkin sen takia, koska me ollaan tehty tosi tiiviisti tiimityötä viimeiset kaks vuotta tässä nelisteen. Ja myös sen takia, koska tää on VTV:lle tosi ajankohtainen teema. Me ollaan siirtymässä tiimityömalliin ja projektiorganisaatioon, jossa tarkotuksena on että melkein kaikki tehdään yhdessä.

Ines: No mitä tällanen yhdessä tekeminen voi asiantuntijaorganisaatiossa olla teidän mielestä? Osaisko Samu sanoa tähän jotain?

Samu: No kyllä se ainakin meillä lähtee ihan siitä että meidän perustehtävät tehdään aiemman yksilötyön sijasta yhdessä. Jaetaan tehtävät osiin ja kukin tekee sitten mitä vahvuuksiin ja sellasiin sopii.

Tiina: Ja tavotteenahan on että se työn jälki on sitten parempaa.

Samu: Kyllä.

Tiina: Kuin että jos yksin tekis.

Ines: Niin, ja ehkä siinä on kanssa että projekteissa pystyy yksi ihminen projektijohtajan roolissa keskittymään siihen kokonaiskuvaan. Ja sitten taas ne projektissa mukana olevat tyypit, niin ne pystyy keskittyy siihen omaan asiantuntija-alueeseensa. Niin sit voi oikeesti tulla aika, juurikin todella laadukasta työn jälkeä siinä kohtaa, kun yks on kattonu kokonaiskuvaa ja siellä on monta pientä asiantuntijakokonaisuutta koottu yhteen kasaan. Et kyllähän sillä laadukkaita lopputuloksia saadaan usein aikaseksi. Ja usein ryhmässä työskentely on myös paljon hauskempaa kuin yksin työskentely.

Tiina: Niin on.

Iines: No, Tiina, sähän just äsken tossa mainitsitkin tavallaan niitä… niinku rooleja mitä tiimissä voi yksilöilläkin olla, juuri tätä että mistä se rakentuu. Niin jos mietitään sitä siitä suunnasta että mitä se vaatii yksilöltä, että kykenee toimimaan tiimissä ja luomaan sellaista tiimiä missä on hyvä olla. Niin oisko meillä siihen joitakin tärppejä? Että mikä se yksilön rooli voi olla? Tai miten omia vahvuuksiaan esimerkiks voi käyttää hyväksi siinä, että tiimityöskentely tuntuu sujuvalta ja luonnolliselta tavalta tehdä töitä? Tiina, jatka vaan.

Tiina: Joo, no mun mielestä ehkä tärkein on se, että puhuu toisten kaa. Tutustuu niihin toisiin. Se, että meissä kaikissa on sekä vapaa-ajan minä, ja sitten on työelämän minä, ja niitä ei oikeastaan ikinä pysty täysin erottaa toisistaan. Se, että tutustuu siihen työelämän minään aina kavereissa, niin se on hirveen tärkeetä. Mut mitä enemmän myös saa sit ehkä siltä persoonapuolelta, niin oppii tuntee niitä asioita että mistä toinen tykkää ehkä työelämässä. Tai ne heijastelee usein myös siihen työelämäpuolelle. Ja se että sä opit keskustelemaan ja reflektoimaan ja miettimään, että miten se toinen kokee jonkun asian, niin se auttaa ihan hirveesti siinä työnjaossa ja muuta. Mitä Iines, haluut jatkaa?

Ines: Joo, tarttuisin tähän että se toisen tunteminen helpottaa myös siinä kommunikaatiossa tosi paljon.

Tiina: Juuri näin.

Ines: Että mä tiedän että tää on sellanen tyyppi, kenelle mä voin laittaa Skypessä nyt nopeesti viestin, että voitko lukea tän? Voitko kommentoida nopeesti että mitä mieltä olet? Ja koska mä tunnen sitä ihmistä vähän, niin mä tiedän että joko hän ottaa sen hyvällä tai ei ota hyvällä, semmosen aika epävirallisen ja semmosen nopean kuittaavan keskustelun Skypessä. Tai mä tiedän että millä tavalla mä voin lähestyä jotakin ihmistä, että stressaantuuko hän jos mä pyydän jotakin. Että voisitko sinä katsoa tämän osuuden, ja jos minä katson tämän. Että sellanen tehtävien jako ja yhteydenpito, ja sellanen kartalla pysyminen helpottuu mun mielestä aika paljon jos vähän tuntee sitä osapuolta, kenen kanssa on tekemisissä. Sama pätee siis tottakai vaan tiimiin eikä kahden ihmisen väliseen keskusteluun. Että nimenomaan se helpottaa sitä, että syntyy esimerkiks paljon vähemmän väärinymmärryksiä ja väärinkäsityksiä ja väärintulkintoja, kun sä vähän tiedät minkä tyyppisen ihmisen kanssa sä oot tekemisissä.

Samu: Ja sitten mä ajattelin vielä myös silleen, että kun puhutaan että tiimityössä pystyy hyödyntää vahvuuksia. Okei, no ainakin mun kohdalla kävi niin että mä tunnistin mun vahvuudet vasta siinä tiimityössä. Että kun pysty peilaa omia ominaisuuksia toisiin. No, taas sitä peilaamista ei tapahdu jos ei oo hyvää vuorovaikutusta niiden toisten kanssa. Että semmosen jonkunnäkösen… Pitää olla halu heittäytyä ja olla luotettava, ja keskustella ja avautua ja… jollain lailla tutustua siihen toiseen ihmiseen, jotta on tilaa sille että kukin voi hyödyntää ja tunnistaa niitä vahvuuksiaan.

Ines: Tiina jatkaa.

Tiina: Joo, no siis sitä vaan jäin miettii, et ketäänhän ei tietenkään pysty pakottamaan siihen että sä avaat

Samu: Ei tietenkään.

Tiina: -itsesi kokonaan kuin avoimen kirjan, että katsokaa, minun perhetilanteeni ja kotitilanne ja työtilanne –

Ines: Kyllä, kyllä.

Tiina: -ja vapaa-ajan tilanne. Et sitähän ei tietenkään voi kellekään pakottaa. Mutta tietynlaista kuitenkin semmosta kommunikaatiota pystyy käymään, vaikka ei ihan hirveesti itsestään kerro. Ja sitten voi että mun mielestä kanssa se on ihan oikeus sanoa, että… joo, että hei, mä en halua kauheesti puhua mun yksityiselämästä tai muuta. Mutta silloin se toinen ihminen jo tietää sen että se ei lähde, se ei edes käytä aikaa siihen että se yrittää olla silleen että no, miten menee, mitä teit viikonloppuna, mitä suunnitelmia illaks… vaan se oikeastaan pystyy sillä kanssa suhteuttaa sitä omaa käytöstään. Että okei, et tää toinen ihminen ei oikeesti halua että mä kyselen näitä.

Ines: Niinpä, kyllä.

Tiina: Ja silloin sen tutustumisen voi käydä jotain muuta kautta, esim. et minkälaisen kahvin haluat kahvitauolla [naurahtaa]

Ines: Kyllä. No tässä oli nyt listattuna ihana lista siitä, että mitä tiimityö parhaimmillaan voi olla ja mitä etuja sillä on. Jos lähdetään lähestymään aihetta toisesta suunnasta, eli tiimityö ei välttämättä aina oo ihanaa ruusuilla tanssimista ja tällasta loistavaa lahjakkuuksien tunnistamista. Se voi mennä myös mönkään, siinä on vaaran paikkoja. Haluisko Jasmin aloittaa tästä aiheesta?

Jasmin: Joo, no eka ajatus mikä mulla tulee just tässä että mikä hankaloittais tiimityöskentelyä tai vaarantais sen onnistumista, ois se että ois tosi eri odotukset jollekin. Vaikka siitä, että millainen lopputulos on, tai miten me tehdään töitä yhessä, tai mitä multa vaaditaan tai halutaan.

Ines: Se on huono lähtökohta.

Jasmin: Niin, huonot lähtökohdat kyllä tiimityöskentelylle.

Ines: No ennen kuin mennään useampiin vaaran paikkoihin, niin koitetaan nopeasti miettiä tälle joku mahdollinen ratkaisu, että miten tää saadaan heti alkuunsa taklattua että tilanne ei äidy tällaseks?

Jasmin: No mun idea oli tilanteessa, aloitettais jokainen projekti tai tiimityöskentelyprojekti siinä että keskusteltais et okei, mihin me pyritään? Miksi? Mikä mun rooli on? Mitä multa odotetaan ja miten me tehdään sitä töitä joko yhdessä, mutta myös erikseen, että mitä odotetaan? Ja se ois mun mielestä ihan ideaalialoitus.

Tiina: Samaa mieltä.

Samu: Mä oon kans ihan samaa mieltä. Mun mielestä alkuun ei voi sopia liikaa asioita. Just tommosia että ihan… Projektisuunnitelma on toki sitä varten osittain, että sinne kirjataan mitä me ajatellaan ja mitä me halutaan.

Tiina: Ja toisaalta mä jatkaisin sitä että just toi, että alussa kannattaa sopia paljon asioita. Mut alussahan on aina myös semmonen tilanne että sä et ihan kaikkea pysty tietää, että mitä sen projektin aikana tapahtuu.

Samu: Kyllä.

Tiina: Että sit kun tulee se ensimmäinen kompastuskivi, niin pitää ehkä palata niihin alkuperäisiin papereihin ja miettiä, et okei, me ei osattu huomioida tätä. Muutetaan tätä tän mukaan. Mut pidetään se paperi silleen kunnossa että kaikki on selvillä siitä, että mikä se yhteinen diili on vaikka tulee ehkä muutoksia. Että mikään se, että sä sovit alussa liikaa, ei tarkoita sitä että sitä suunnitelmaa ei vois muuttaa mun mielestä myöhemmin.

Samu: Kyllä. Juuri näin.

Ines: Ehdottomasti. Tästä vois ehkä semmosen yhteenvetävän nyt tiivistää tästä asiasta millä Jasmin alotti, että kommunikaatio. Perinpohjainen, läpinäkyvä kommunikaatio alusta asti on todella tärkeetä, että voidaan tämä ongelma välttää. No mut mitäs sit muuta? Mitä muita vaaran paikkoja tunnistetaan?

Tiina: Saanks mä valittaa tässä heti?

Ines: Tiina saa. [naurua]

Tiina: Siis, mun mielestä se on hirveen tärkeetä että kaikki, siis tää liittyy vähän siihen mitä Jasmin jo sano. Mutta se että kaikki tietää sen oman roolinsa siinä projektissa, ja se että se oikeesti on koherentti kokonaisuus. Koska siinä on kanssa, että jos tehdään mukamas yhdessä työtä, kaikilla on se oma tontti. Mut ne palaset ei sovi sit enää yhteen kun niitä ruvetaan kokoo kasaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mut siinäkin ratkaisuna on tää kommunikaatio, et kaikki tietää mitä odotetaan, ja miten se saadaan sit sovitettua yhteen niiden projektien muiden osien kanssa. Niin se on niinku yks. Mut kommunikaatio, taas.

Samu: Ja mä heittäsin yhen semmosen et niinkun… yks ongelma tai ratkaisu on se, että pitää sietää keskeneräisyyttä ja sietää sitä omaa… ei-täydellisyyttä. Jos tekee yksin, ei tartte sietää kuin itseään. Joka ei sekään aina oo ihan helppoa, mut tiimissä pitää sietää toisia, ja sitten vielä kyetä osoittamaan se että mä en osaa kaikkea. Mä en pysty tekee kaikkea. Tässä mun keskeneräinen juttu, kattokaa mitä te, niinku miten te parantelisitte sitä. Että jos aina vaan yritetään tehdä loppuun asti ite ja valmista, niin sillon ensinnäkin sitä… tiimityön hyötyjä ei saada kerättyy kasaan, kun kukin tekee joka tapauksessa vain yksin.

Ines: Joo, ja mä oon tästä kyllä ihan samaa mieltä, että se keskeneräisyys ja sen tunnistaminen ja tietäminen, että okei, että minä olen nyt mukana projektissa jossa yksi osa mitä pitää vaikka hanskata hyvin on valtionosuusjärjestelmä. Ja josta mä olisin ihan… hädissäni että… okei, että mitä mä nyt niinku teen? Että se on aika laaja kokonaisuus, ja mä oon nyt tällasessa tiimissä ja tässä käsitellään tätä järkyttävän kokosta tematiikkaa, josta mä en oo niin perillä. Jolloin se riittäisi, että mä sanoisin jengissä ääneen, että tää ei oo mun asiantuntijuutta. Mä pystyin nyt raapustamaan siitä tällasen kolmen lauseen yleispätevyyden, ja sitten antaa sen eteenpäin jollekin ihmiselle. Joka esimerkiks, tää on elävän elämän case-esimerkki, niin siinä tiimissä on ihminen joka on silleen et hei, mä tiedän kaiken mitä valtionosuusjärjestelmistä pitää tietää. Et annapa mä jatkan tästä, mä voin hoitaa tän jatkossa. Ja sitten sehän on mulle semmonen aivan ihana helpotus että vau,  okei, mun ei tarvi jatkossakaan osata tätä järjestelmää [naurahtaa], kun joku muu osaa sen niin paljon paremmin. Ideaalitilanteessahan mä opin sen tän prosessin aikana, koska hän pureksii ja pilkkoo sen sellaseen, tän projektin puitteissa sellaseen ymmärrettävään kokonaisuuteen, että minä olen toivottavasti myös fiksumpi tämän jälkeen.

Tiina: Niin, et onhan tiimissä työskentely semmosta toisilta oppimista siinä samalla.

Ines: Niin, kyllä.

Jasmin: Kyllä. Ines: Mutta se edellyttää sitä, että sä oot rehellinen paitsi sille jengille, niin myös itselles siinä, et okei, mä en osaa tätä niin hyvin kuin joku muu täs jengissä osaa. Ja… ja tota, mä uskon kyllä että asiantuntijaorganisaatiossa ne substanssiosaamiset voivat ollakin niin vahvoja, että… että kyllä sieltä helposti löytyykin sitä tunnistamista, että tää on mun kenttää ja mä oon tässä hyvä. Ja sitten tavallaan myös sitä kollegan, että okei, mut sinähän oot tässä hyvä.

Samu: Mutta sitten jotenkin mä kuitenkin näkisin, tää oli ihan tosi hyvä puheenvuoro mitä sä sanoit, mut… Et jotenkin aattelen että tiimissä joutuu kuitenkin sitten välillä menemään, ettei voi täysin vaan lukkiutua siihen että mä tiedän tästä, mä teen vain tätä. Ines: Ehdottomasti samaa mieltä.

Samu: Vaan sitten joutuu oikeesti välillä tekemään muutakin.

Ines: Kyllä.

Tiina: Niin, ja siinä ehkä näkyy se, että kun ne tiimit usein… tai ideaalitilanteessa sä vaihdat sitä tiimiä missä sä työskentelet, niin silloinhan se osaamispoolikin kanssa vähän vaihtuu. Ja se yhtäkkiä voikin olla, että sä oot itse asiassa sen valtionosuusjärjestelmän asiantuntija siinä tiimissä kun siellä on kaikki muut niitä jotka ei oo ikinä nähnykään.

Ines: Juuri tää.

Tiina: Niin kyllähän se toivottavasti kehittää sua jatkossakin eteenpäin.

Ines: Ehdottomasti. Ja sitten se mitä, jatkaakseni tästä mitä Tiina sä just äsken sanoit. Niin juuri siitä että jos se sit se rooli vaihtuukin, ja yhtäkkiä sinä ootkin se jonka pitäisi näistä tietää. Niin sulle on toivottavasti jäänyt siitä edellisestä projektista käteen se, mitä sä oot siitä oppinut joltakin sinua kokeneemmalta asiantuntijalta. Paitsi sitten tietenkin se, että jos sä huomaat että sun taidot ei riitä siinä toisessa projektissa tän saman aiheen kanssa, niin sä tiedät, mut hei, täällä on tää henkilö x, joka varmasti tietää. Eli se lisää myös sitä sisäistä tietopääoman liikkuvuutta, ja semmosta sisäistä yhteistyötä. Että mä tiedän että täällä on tää kollega joka tästä tietää, siinä vaiheessa kun huomaa että omat, vaikkakin karttuneet taidot, ei enää riitä. Ja se on mun mielestä semmosen tiimi- ja projektityöskentelyn yks parhaita puolia. Ja siis sehän on… se voi olla myös ongelma, jos ei sitä tunnisteta. Ja jos ei sille anneta tilaa, jos ei sitä halua myöntää itselleenkään että okei, no mä en ehkä oo nyt tarpeeks kykeneväinen tekemään tällasta isoa kokonaisuutta yksin. Mutta mun mielestä tällanen projektityöskentelyn ja tiimityöskentelyn malli nimenomaan vähän niinku pakottaakin sieltä pois luulemasta, että mun pitäis itse voida hallita valtavia kokonaisuuksia. [taustamusiikkia]

Ines: No nyt kun ollaan puhuttu tiimityön hyvistä puolista ja tiimityön huonoista puolista, niin mennäänkö siihen että miten sitä tiimityötä voisi sitten omalla työpaikallaan itse kukin edistää? Miten se saadaan osaksi työpaikan kulttuuria? Ehkä halutaan edistää niitä hyviä. Jos me nyt pysytellään pelkästään – Tiina: Tottakai. [naurua] Ines: Niitä hyviä juttuja voidaan edistää ja siten ehkä karsia sitten niitä huonompia juttuja. Olisko Jasmin alottajana tässä?

Jasmin: No, mä aloittaisin sillä että… tutustutaan toisiimme aina projektin alussa. Eri kokoonpanot tutustuu uudestaan toisiinsa sit aina. Se ois tärkeetä. Ines: Joo. Tiina, jatka kiitos.

Tiina: No tää on ehkä semmonen hyvin yleispätevän ärsyttävä kommentti, mut oo hyvä tyyppi. Siis ihan oikeesti, se on mun mielestä todella hyvä perusohje semmoseen tiimimäiseen työskentelyyn, että oo hyvä tyyppi. Oo toisille ystävällinen, oo mukava. Ei tarvi tietenkään mikään ovimatto olla kellekään, vaan siis ole hyvä tyyppi.

Jasmin: Jep. Kilttiys on coolia. Tiina:

Kyllä. Samu: Mä oisin sanonu jotain vähän saman tyyppistä. Jotenkin että helpointa mitä jokainen voi tehdä on se että haluat olla siinä tiimissä ja haluat sen parasta, ja oot kiva toisille.

Tiina: Onks Iineksellä vinkkejä?

Ines: Mitä mä tähän voin lisätä on enää se, että… siis tän yksilön näkökulmasta, että näähän oli nyt yksilökeskeisiä, että mitä minä voin ihmisenä tehdä, on olla kiva toisille. Ja tavallaan tunnistaa se että aina ei voi olla hyvä päivä, mutta ihmisiä on kaikki muutkin siinä jengissä, että sellanen empatia on tosi olennaista siinä et tiimityö tuntuu mielekkäältä ja järkevältä. Yks ihan konkreettinen vinkki vois olla sellanen, että kokoukset voi alottaa hyvien juttuja läpikäymisellä. On ne sitten onnistumisia työpaikalta tai kotielämästä tai harrastuksista tai mistä tahansa. Tässäkin on sitten projekti- ja ihmiskohtaista vaihtelua, mutta se on oikeesti tosi kiva idea, mitä en suinkaan ole itse keksinyt vaan se on kantautunut Tiinan virkamiesvaihdon kotiintuliaisina.

Tiina: Tuliaisia Ruotsista.

Ines: Kyllä. Tuliaisia Ruotsista. No, entä sitten, yksilö voi tehdä paljon. Onks teillä jotakin näkemystä siihen, että miten työnantaja vois helpottaa?

Tiina: Niin, no mitä organisaatio vois tehdä on… on tietysti että luo sellasen ilmapiirin. Tää on ehkä vähän vaikeempaa kuin mitkään konkreettiset toimet, mutta luo sellasen ilmapiirin että on helppoa tehdä töitä yhessä ja on hyvä fiilis. Ja että ihmiset tuntee toisensa.

Jasmin: Mm. Ja sit ehkä semmonen toive, että jos pystyy tosiaan et vaihtaa välillä niit projektitiimejä, ettei se organisaatio itsessään lukitse ihmisiä tiettyihin tiimeihin usean vuoden ajaksi, vaan et siinä on vähän mahdollisuutta vaihtaa projektia ja oppia itsestään ja muista sitä kautta.

Tiina: Ja sit tietysti… tiimityöskentelyyn on paljon työkaluja, mitkä auttaa siihen ja… rakentaa sellasen, jonkin sortin kehys sille projektille. Niin niitä kannattais hyödyntää mahdollisimman paljon, ne on tosi hyödyllisiä.

Jasmin: Siis nettihän on pullollaan kaikkia tommosia projektifasilitointiohjeita, että… ja tehtäviä.

Ines: Joo, olisin ollu sanomassa tästä ihan samasta, että työnantaja tarjoaa kuitenkin puitteet sille tehtävälle työlle.

Jasmin: Mm, kyllä.

Ines: Ja se määrittää tosi paljon se aika ja paikka, ja niiden vapaus. Monesti huomaa että vaikka meilläkin on tosi hyvät mahdollisuudet vaihdella sitä aikaa ja paikkaa, koska… ja missä sitä tiimityötä tekee, niin siihen täytyy välillä oikein muistuttaa itseään että ai niin, mutta meidänhän, että me voidaan lähteä kävelypalaverille tai me voidaan vähän vaihdella sitä. Että sekin on ehkä sellanen missä työnantajakin vois jotenkin systemaattisesti joillakin, vaikka teemapäivillä tai jollakin tällasilla parhaiden käytäntöjen yhteentuomisella muistuttaa siitä, että niitä työn tekemisen tapoja on paljon. Ja se ei aina tarkoita sitä että etätyöpäivä, olen kotona tekemässä töitä. Vaan että mitä mekin ollaan tässä tiimissä tehty, on että me ollaan tehty töitä toistemme kodeissa. Että me ollaan oltu etätyöpäivällä ja menty jonkun tiimiläisen kotiin. Mikä on sit taas yhdistelmä tavallaan parhaista maailmoista, että sä saat sen yhteisön, mutta sitten kuitenkin semmosen vapaamman ympäristön. Ja tossa tosi olennaisena on nimenomaan se, että työnantaja tukee, tai että se on ok tehdä tällä tavalla töitä paikasta riippumattomasti.

Jasmin: Ehdottomasti. [taustamusiikkia 18 s.]

Intona podcast, jakso 3

Nuorena valtiolla – Miten saada jalka oven väliin?

(Äänitteen kesto: 25 min)

[alkumusiikkia]

Tiina: Tervetuloa kuuntelemaan VTV:n uutta podisarjaa, Intona, jossa neljä nuorta asiantuntijaa ja tarkastusmaailman untuvikkoa kertovat ajatuksistaan valtiolla modernisti työskentelemisestä, sekä tarunhohtoisesta virkamieskulttuurista. Keskusteluaiheet ovat vakavia, mutta keskustelijamme eivät niinkään. [taustamusiikkia]

Tiina: Arvon kuulijat. Tässä tämän päivän podijaksossa meillä on aiheena nuoret ja valtio työnantajana. Eli periaatteessa vähän nyt käsitellään sitä, että miten nuorena ihmisenä pääsee työntekijäksi valtiolle, minkälainen työnantaja valtio oikeastaan on, ja kaikkia ajatuksia mitä meiltä nyt siihen liittyen sitten sattuu tässä tupsahtamaan mieleen. Ensimmäisessä podijaksossahan meillä oli puheena milleniaalit ja millenniaalit työelämässä. Silloin me keskityttiin aika paljon että mitä meidän kaltaiset milleniaalit toivoo työelämältä, ja miten ehkä meitä kannattaa johtaa. Tän jakson aihe on aika samankaltanen, mutta nyt keskitytään nimenomaan siihen näkökulmaan, että työnantajana on valtio. Valtio on työnantajana ainakin monelle meidän ikäselle aika semmoinen abstrakti käsite. Toisaalta se voi tuntuu vähän haastavalta, että miten valtiolle pääsee töihin. Sen itselle sopivan ja sopivan työpaikan löytäminen, niin se voi oikeestaan tuntua aika mahdottomalta. Se ei pelkästään koske valtiota, mutta myös erityisesti valtiolla, niin paljon on virkamiehiä, mutta niiden tehtävät on vähän epämääräisiä. Aina ei tiedä, miten ne on sinne oikein päätynyt. Mut puhutaan siitä kohta lisää. Mä voisin esitellä tässä kohtaa meidän puhujat, jotka ovat aikaisemmissakin jaksoissa puhuneet. Nyt höystetään vähän tarinaa lisää, eli kertokaa keitä te olette ja mikä on teidän ensimmäinen duunipaikka? Mitä te teitte? Alottaako Jasmin?

Jasmin: Joo. Mä oon Jasmin ja mun eka duunipaikka minkä mä nyt muistan, oli puhelinmyyjä. Se oli ihan hirveetä. Siis mä olin siellä kolme tuntia ja sit mä olin sillai et anteeks, mun pitää lähteä. Että tää on niin epämukavaa.

Tiina: Teitte tulosta. Jasmin: Myin yhden. Tiina: Hyvä. Jasmin: Ei, mut sit mä aloin googlaa, ja sit must tuntu et se firma oli jotenki epäilyttävä. Sit mulle tuli hirveän paha omatunto ja… joo.

Tiina: Mut onneks sä olet päässyt elämässä eteenpäin, ja sitä kesti vain kolme tuntia.

Jasmin: Jep, jep.

Tiina: Kunnioitamme muistoasi. Mites tota Iines?

Ines: Joo, täällä puhuu Iines ja voisin sanoa, että pitkälle ehkä on tultu myös minun tapauksessani. Kolmen tunnin sijaan mä jaksoin viisi päivää, arkiviikon verran, eräässä edelleen olemassa olevassa kebab-kioskissa Turussa kolmen euron tuntipalkalla.

Tiina: Viis päivää, se on kova.

Ines: Mä olin viis päivää. Mut mä olin hei tiedättekö sen ikäinen, että kaikki rahat oli kotiin päin [nauraa]

Tiina: Ja ehkä sä sait syödä ilmeiseks siellä.

Ines: Mä sain syödä ilmaseks kyllä, tää on ihan totta. Siis tosiaan, no siis kebab-kioskissa, tai siis oli se tiedättekste semmonen lihapiirakka kahdella nakilla -snägäri, niinku kioski. Et kebab on ehkä vähän harhaanjohtavaa, mutta siis tällasessa kipsassa. Kolmen euron tuntipalkka, viis päivää. Mut mä laskin sen ihan sillä tavalla, että tiiättekö, et hei mä oon täällä nyt tän kolme päivää. Mä saan siitä x määrän rahaa. Aika pienen määrän, mut kuulkaa, kyllä se tollaselle teinille kummasti riittää.

Samu: Mun mielestä on vähän huonoa kuittailua tolleen, että sä oot kasvissyöjä ja sulle sanotaan, että saat syödä täällä niin paljon ku haluut.

Ines: Se oli ikävää, mä olin nimittäin silloin jo kasvissyöjä. Mutta kyl mä sitten, tiedättekste, sellasen, joku ananas, kananmuna, tiedättekste sellanen burgeri –

Tiina: Joo, joo, joo. Joku kämäinen kasvispihvi.

Ines: Joo, ei vaan –

Jasmin: Silloin ei ees ollu –

Ines: -silloin ei ollu kasvispihvejä, siitä on vähän kauemmin aikaa –

Tiina: Aijaa, okei. Sori –

Ines: -kun mä olen ollu sen ikänen [nauraa] –

Jasmin: Kuuluisalla 70-luvulla. Ines: Taannoin, sillon… Mut joo. Kyllä kaikenlaisia hommia on tullut tehtyä. Tää oli yks muistelu.

Tiina: No mitäs Samu. Samu: No mun ensimmäinen työ oli sellanen, et sitä ois tehnyt minua huomattavasti paremmin joku vähän huonosti koulutettu simpanssi, joten ei mennä siihen ollenkaan.

Samu: Mun toinen työpaikka taas oli mansikanpoimintaa. Mun ura siellä kesti hulppeat kaksi ja puoli tuntia. Mä poimin mansikoita omasta mielestäni äärettömän tehokkaasti ja huolellisesti. Mun duunit sieltä päätty siihen, että mun työnantaja katto mun mansikkakippoja, kaato ne siihen maahan minun nenäni edessä ja sanoo piip mansikoita, käänsi moponsa ja lähti.

Ines: Nopeeta.

Samu: Mä otin mun kaks pikkusisarusta, jotka oli siellä myös mukana. Otin mukaani ja lähdin kotiin.

Ines: Ihan kostoks vaan. Silleen että sit sä et saa heidänkään työpanosta. Jos mun ei kelpaa, niin…

Tiina: Mut pakko kysyä, että tekiks sun siskot parempaa työtä ku sinä?

Samu: Todennäkösesti ei.

Tiina: Epäilen.

Ines: Mites Tiinan kokemus?

Tiina: No ihan ensimmäinen työpaikka on ollut semmonen arkkitehdin toimisto. Mä oon siellä ollu itse asiassa tämmönen assari. Mä oon ollu siis hyvin nuori, se on ollu ennen lukio, se kesä. Mä oon siellä keitellyt kahvia, vastannut puhelimeen, tehny arkistointia. Tärkein osa oli ehkä, että mä huolehdin hänen koirastaan. Eli siellä on semmonen maltankoira Dolly ollut, ja mä ja Dolly ollaan sit kävelty Pispalanharjulla ympäri. Se oli ihan kunnon, mulla oli kaikki työsopparit ja vaikka mitä. Siis yksi tehtävä oli hoitaa koiraa.

Ines: Kuinka kauan tää sun kyseinen ura kesti?

Tiina: No siis sehän kesti vain kuukauden. Ines: Mutta tähän, niinku tässä skaalassa –

Tiina: Melko hyvä. Tässä se on aika hyvä.

Ines: -toihan on ruhtinaallisen pitkä aika. Että kahesta ja puolesta tunnista kolme tuntia, viikko ja kuukausi, ni sä oot ollu selvästi sinnikkäin.

Tiina: Jep. Mut mun on nyt pakko sanoa mun suosikkityökokemus, joka tulee eräästä huvipuistosta nimeltä Särkänniemi. Siellä mä oon juuri se ääni, et aina kun joku lapsi katosi ja lähti sieltä se kuulutus, että huomio, Jasmin, siis Jasmin, äiti odottaa sinua pääportin infopisteellä. Niin minä olen se nainen. Se on mun mielestä hyvä.

Ines: Toi on hyvä.

Jasmin: Eli me periaatteessa istutaan nyt julkkiksen kanssa.

Tiina: Kyllä, kyllä. Samu: Oon aina miettiny et miten sä kuulostat niin tutulta. Tiina: Meinasin paljastaa sun lasten nimet ja sen kuinka usein sä ne hukkasit sinne. Samu: Huono isä, huono isä… Lapsi odottaa pääoven edessä [nauraa]. Tiina: Kyllä. No just tollasta. Mut nyt kun me ollaan kaikki päästy näistä meidän ensimmäisistä duunipaikoista elämässä eteenpäin. Voitaisiin vähän keskustella siitä, että minkälainen työnantaja valtio oikeastaan on? Nyt ihan semmonen, vedetään semmonen avoin kommenttikierros. Tuleeks sieltä Jasminilta mitään kommenttia?

Jasmin: No, valtiohan on ihan huikea työnantaja, ainakin mun mielestä. Koska melkein kaikki työtehtävät koskettaa eri yhteiskunnan sektoreita. Eli työtehtävät, ei varmasti kaikki työtehtävät, mut monet on tosi mielenkiintosia mun mielestä.

Tiina: Iines? Ines: Mä oon aina ollut vaikuttunut siitä, että miten yhteiskunnallisesti merkittävää työtä valtiolla saa tehdä. Se on ollu mulle sellanen todella tärkeä osa sitä. Vaikka mä en oo aina tienny mitä mä haluaisin työkseni tehdä, niin se on aina ollu se tausta-ajatus. Että jotain, millä olisi jotakin merkitystä sille, että yhteinen hyvä edistyisi. Mä koen, että valtiolla siitä ei ole kahta kysymystäkään, että edistyykö se vai ei. Se on tosi, tosi ainutlaatuinen ja tärkeä mun mielestä valtion kilpailukyvystä. Että jos mietitään sitä, että kuka tänne hakee töihin, ja miks hakis, niin lyömätön etu valtiolla työskentelyssä on tämä.

Tiina: No mitäs Samu?

Samu: Mulle tulee ekana mieleen toki tämmönen luotettavuus, et valtio työpaikkana ei oo ihan heti menossa varmaan konkurssiin, tai katoamassa rekistereistä. Toisekseen, mä oon aina ollut hirveän kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja näin, niin kyllä tää on mulle semmonen suurin tavoite ollut koko elämän ajan, että mä pääsin valtiolle töihin. Nyt mun elämä on sitten aika tyhjää, kun se on toteutunut.

Ines: Täydellistä.

Tiina: Niin, täydellistähän tää nyt on.

Samu: No, niinkin vois ajatella.

Tiina: Mua itteäni ehkä houkuttaa kanssa tosiaan toi Iineksen mainitsema yhteiskunnallinen merkittävyys. Mut samalla kanssa se, että valtiolla oikeastaan pääsee kattoo tosi erilaisia sektoreita. Et se on todella laaja kenttä, missä pääsee tekee töitä. Sivuan tässä siis suoraan mitä Jasminkin jo sanoi. Mutta sitten, keksitäänkö me mitään, missä valtio voisi kehittyä, jotta nuoret haluaisivat enemmän töihin valtiolle?

Jasmin: No joo, mä voin ainaki alottaa. Koska kun mä mietin näitä, tätä jaksoa, kyselin vähän kavereilta että mitä mieltä ne on. Ne on kanssa yliopiston käyneitä kavereita. Kyselin just, että mitä mieltä te ootte valtiosta työnantajana? Kaikille tuli vähän tällänen, tai tuli vähän sama vastaus kaikilta, että kyllä kiinnostaa, mutta miten sinne pääsee? Että valtiolle.fi kutsuttiin joksikin black boxiksi. Että jos sinne heittää hakemuksen, niin siitä ei kyllä ikinä kuulu mitään. Tiina: Niin, niinhän se on. Jasmin: Näköjään, joo. Tiina: No ei… Kyllä me ainakin vastaus saatiin kun me tänne haettiin.

Ines: Täähän on ollut ihan erinomaisesti hoidettu rekryprosessi sillon aikanaan, kun tänne haettiin. Että siinä pidettiin kyllä kartalla. Mutta eihän tässä oo välttämättä systematiikkaa, että sehän on vähän virastokohtasta, et mitä se reaktio sieltä päästä sit on.

Jasmin: Siis faktahan on myös se, että varmasti vastataan, että hei, nyt valinta ei kohdistunut sinuun. Mutta vaan että hakijoita voi olla aika paljon. Että kilpailu on kova.

Tiina: Niin, ja sit siinä on kanssa se, mitä huomaa itse kun selaa niitä työpaikkailmoituksia, niin ne tittelit on todella hämmentäviä välillä. Että millä virkanimikkeellä haetaan. Sit lukee niitä silleen, että mikä homma… Se voi olla tosi erilainen, mitä se tehtävänkuva sit siellä ilmoituksessa itse asiassa kertoo. Verrattuna siihen otsikkoon, et mikä se on. Että tarkastajakin voi tehdä valtiolla todella erilaisia tehtäviä mun mielestä.

Jasmin: Joo.

Ines: Ja jos ei oo lähtökohtaisesti jo sisällä siinä valtion työssä, niin etenkin siinä tapauksessa ne nimikkeet saattaa kuulostaa ihan tosi hämmentäviltä. Että jos on ensimmäistä kertaa siirtymässä valtiolle töihin, niin silloin on varmaan parasta nykästä hihasta jotakin kaveria. Tai ihan vaan jos on törmänny jossakin somessa tai missä tahansa johonkin mielenkiintoiseen virkamieheen, ja vähän kysyä, että mikä täs on homman nimi ja mitä tää ees tarkottaa.

Jasmin: Siis tittelistä eteenpäin, mun kaverit keneltä kysyin sanoi että ne työnkuvaukset ilmoituksissa, niin ne tuntuu myös aika… ei ehkä niin käytännölliseltä. Että on vaikea hahmottaa, et no mitä tämä työ oikeasti sisältäis? Et oot vaan, teet yhteistyötä tän ja tän ja tän kaa, ja sun pitää hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Sit olet, että niin, mitä mä sit siis tekisin?

Tiina: Mitä sä teet.

Jasmin: Niin, niin.

Tiina: Kyllä, joo.

Iines? Ines: Tässä on… En halua kuormittaa kaikkia rekrytoivia osapuolia, mutta siis näissä tapauksissa jos oikeasti sitä miettii että mitäköhän tässä nytte on homman nimenä, niin kyllä kannattaa soittaa. Niissä on aina kuitenkin sitten virallisissa ilmoituksissa jonkun yhteyshenkilön tiedot. Ihan rohkeesti puhelin käteen vaan, ja soittaa ja kysyy. Koska sillon sitä ei sitten jälleen tarvii yksin jäädä pohtimaan, et mitä tämä nyt tarkoittaa ja mitä se käytännössä katsoen on. Sitten parhaassa tapauksessa sä voit tavallaan tuoda, jo siinä vähän reflektoida itselle sitä, että mikä on se oma osaaminen suhteessa siihen, että mitä sillä tehtävällä sit halutaan. Niin kyllä se yhteydenotto sikäli aina kannattaa.

Tiina: Kyllä. Mutta me ollaan nyt keskusteltu paljon siitä, että valtiolle.fi on pelottava paikka, josta löytyy vaikka ja mitä. Me ollaan kaikki selkeästi sitäkin portaalia selailtu, mutta käydään vähän läpi että mitä työpaikkoja valtio oikeastaan tarjoo. Minkälaisia duuneja valtiolla on olemassa, muuta kuin niitä hähmäisiä titteleitä, joista ei aina tiedä että mitä siellä on? Herääks mitään keskustelua, että minkälaisia työpaikkoja meillä on tarjota valtiolla? Jasmin: No eka ajatus mikä mul tuli oli, että ainakin ihan sikamielenkiintosia tehtäviä. Että asiantuntijatehtäviä ihan sellasissa aiheissa, mitä ei ehkä muualla Suomessa oo edes. Et tosi mielenkiintosia.

Ines: Jasminilta tosi hyvä pointti tosta, että voi olla sellasia asiantuntijapaikkoja tosiaan mitä ei vaan muualla oo. Ja muuten mikä sitä tarjontaa ehkä… tai miten sitä vois jotenkin ajatuksen tasolla systematisoida on se, että on tavallaan avustavat paikat. Sitten on asiantuntijapaikat, ja sit on johtavat asiantuntijat tai senioritason asiantuntijat. Puhumattakaan sitten johtotason paikoista. Mutta kyllä mä näkisin sen, että riippuen toki tilanteesta ja projekteista, mutta edelleen sen tyyppinen eteneminen valtiolla on ihan mahdollista, että alottaa jossakin avustavassa tehtävässä. Sitten työtehtäviensä kautta etenee siihen asiantuntija-asemaan. Koska joskus voi olla tosi vaikea saada esimerkiksi suoraan koulusta valmistuneena välittömästi niitä asiantuntijatöitä. Kun kuitenkin on tarjolla paljon sellasia asiantuntijoita, joilla on jo työkokemusta, niin yksi keino päästä tavallaan kiinni niihin asiantuntijatöihin on nimenomaan sieltä avustavien tehtävien kautta. Että ihan semmonen hyvin perinteinen, tiiättekö, että harjoittelupaikasta saa jäädä tai… tai just hakee johonki tälläseen entry-tason paikkaan. Siitä sitten sinnikkäästi ja periksiantamattomasti etenee.

Samu: Vaikka lähtökohtasesti helposti ajatellaan, että valtiolla on paljon asiantuntijatehtäviä. Mutta sitten toisaalta, onhan meillä puolustusvoimat ja poliisi, mitä muita, jossa on sitten vähän erityyppistä kuin –

Tiina: Ihan semmosta konkreettista tekemistä.

Samu: Niin, kyllä. Mutta sitten taas täällä toimistojen puolella, niin kyllähän se varmaan karu tosiasia on, että ylempi korkeakoulututkinto on varmaan. Ja noin 60 vuotta työkokemusta tai jotain. [naurua] Jasmin: No siltä se välillä tuntuu, kun selailin.

Samu: Niin, mut juuri tavallaan pointti, että ei valtio oo brändänny itseään minään nuorten palkkaajana välttämättä. Vaan se on usein tosi kokeneita, joka on ihan täysin ymmärrettävää, kun pitää palkata muodollisesti päteviä.

Tiina: Mut kyl sen muistaa, sillon kun me haettiin tähän nuorten asiantuntijoiden ohjelmaan, niin kyllähän se heti sieltä pomppas, et nuoria asiantuntijoita etsitään.

Ines: Kyllä.

Samu: Kyllä.

Tiina: Se on oikeestaan ainoa, et silleen hetkonen, sinne halutaan joku nuori. Se oli tosi ilonen yllätys sillon, et se oli ainakin meidän virastolta tosi onnistunut tapa rekrytä nuorempaa henkilöstöä, sitä väylää kautta. Nythän tässä on oltu jo kohta kaksi vuotta. Vähitellen tehtävät menee jokaisella siihen suuntaan, mitä toivoo ja minkälaista asiantuntijuutta haluaa kehittää.

Samu: Näitä näkisi mielellään enemmänkin, kun tiedetään tää eläköitymistahti, mikä valtiollakin on.

Tiina: Mut onhan niitä tullu nyt tällasia nuortenohjelmia. Mun muistaakseni Suomen pankilla on ollut, ja VM:llä on ollut, tai on joku tämmönen nuorten juristien ohjelma muistaakseni. Kyllähän näitä on tullu, että toivottavasti niitä nyt tulee vähän lisää, ni pääsee muutkin sitten näiden reittien kautta sitten sisään. [taustamusiikkia]

Tiina: No mut jos lähdetään pohtii sitä, että meillä on nyt tuolla joku kuulija, joka haluaisi hirveästi valtiolle töihin. Mitkä olis teidän parhaimmat vinkit, et miten saadaan se jalka oven väliin? Miten marssitaan valtiolle töihin? Jasmin?

Jasmin: No… mä ainakin, jos mä olisin opiskelija just nyt, ja tietäisin… Täähän on hankalaa niille, jotka tietää tasan tarkkaan, mitä ne halua tehä, eli joku minimaalinen murto-osa onnekkaita ihmisiä. [naurahduksia]

Jasmin: Tota… niin, sanoisin että ottakaa selvää, missä tehdään sellasia hommia, mitä sua just kiinnostaa. Ala kohdistaa sun kaikki tekeminen siihen. Sanotaan, että sä oot vaikka ekonomisti, jota kiinnostaa markkinat ja markkinoiden kilpailu. En keksi mitään selkeämpää, mut mennään tällä. Niin kirjoita gradu siitä aiheesta ja vie se nimenomaan vaikka KKV:lle, kilpailu- ja kuluttajavirastolle. Näytä että hei, mä oon tehny tän, mä tiedän näin paljon tästä, palkatkaa mut. Näin mä tekisin, jos mulla ois selkeä tavoite. Jos mulla ei ois selkee tavote…

Tiina: Siis mä just meinasin täydentää, että niille lohdutuksen sana, jotka eivät tiedä yhtään mitä haluavat elämällään tehdä. Itse kuuluin juuri heihin, niin silläkin pääsee elämässä eteenpäin.

Jasmin: Jep. Tiina: Se ei ole kriisi, jos ei tiedä ihan täsmälleen.

Jasmin: Ei todellakaan. Enhän mäkään tienny. Mut mitäs vinkkejä meillä ois teille? [naurua]

Tiina: Räpiköikää parhaanne mukaan.

Ines: Räpiköiminen toki auttaa, mutta… Ihmiset puhuu hirveän mielellään omasta työstään, asiantuntijat. Eli mä kyllä kannustaisin semmosen kommunikaation rohkeuteen, siihen että jos kuulee vaikka yliopistolla jonkun mielenkiintoisen esittelyn, teille tulee joku virkamies juttelemaan, tai joku on ollu jossakin mielenkiintoisessa projektissa. Kannattaa painaa nimi mieleen. Mä lähestyisin suoraan sähköpostilla. Moi, olet mielenkiintoinen tyyppi ja haluisin tosi paljon kuulla tästä lisää, olen tässä ja tässä opiskellut sitä tätä ja tota.

Yleensä ihmisillä on aikaa ja halua jeesata ja kertoa, siis se on sitä että jengi haluaa kertoa omasta työstään. Varsinkin jos siitä on innostunu, niin sitä haluaa jakaa. Yleensä nää ihmiset mielellään myös tsemppaa ja vinkkaa siihen, että miten on itse päässyt tekemään tätä työtä. Että mitä sitten kysyjä voisi ehkä omalta osaltaan tehdä, eli tällänen niinku… Kannattaa lähestyä mielenkiintoisia virkamiehiä. Kysellä vinkkejä. Sitten siis ihan toi perinteinen on korkeakouluharjoittelut, jotka nykyään lienevät ei-vapaaehtoinen osa. Että se kuuluu olennaisena kaikkiin yliopistokursseihin ja tutkintoihin. Sillon ku mä oon käyny yliopistoa, niin se oli vapaaehtoinen. En tiiä. Tiina: Mullakin se on vielä ollu vapaaehtoinen.

Jasmin: Mullakin on ollut, mut…

Ines: Okei, no mut… Jos se on vapaaehtonen, niin suosittelen todella, todella, todella lämpimästi korkeakouluharjotteluun hakeutumista. Koska niin saa jalkaa oven väliin. Että se on se ykköskeino, että sä meet johonkin virastoon… korkeakouluharjotteluun, teet hyvää duunia. Kyllä siitä jää mieleen.

Jasmin voi jatkaa tästä.

Jasmin: Niin, ja tässäkin vaan, että ei tarvii odottaa sitä, että aarresaareen tulee ilmotus, vaan että myös löytää ite ne mielenkiintoiset yksiköt tai virastot, missä tehdään niitä mielenkiintoisia juttuja. Laittaa heti sinne viestiä, että hei, mä osaan tätä ja tätä, tai että mua kiinnostaa tää ja tää.

Ines: Joo. Näis toki kannattaa, siis sillä tavalla et ei spämmätä mitään virkamiesten sähköpostilaatikoita täyteen tämän tyyppisillä, että hei, kuka olet, mitä teet. Vaan ehkä vähän miettii, että mikä on se taho mitä lähestyy. Jos vaikka on joku kirjaamosähköpostiosoite, kuten monella, ja kaikilla virastoilla on kirjaamot. Tai jotenkin kuitenkin sillä tavalla maltillisesti ja harkiten hoitaa sen sähköpostittelun. Mutta siis ihan mahollista on, että hakee sen paikan itse ja ilmaisee mielenkiintonsa. Tää on tosi tärkeä mitä Jasmin nosti, että kertoo mitä osaa. Että mulla olis tällänen taito ja näkisin, että voisin tulla sitä teillä hyödyntämään tässä tai tässä.

Tiina: Ja sit sekin, että osaa sanoo vähän että mitä osaa, mut sit kans että mitä itse haluaa oppia ja missä haluaa kehittyy. Koska sillä motivaatiollahan erottuu sit kans tosi positiivisesti. Että ei tuu pelkästään tekeen sitä työtä pelkän palkan takia, vaan on sit kanssa se halu oppia ja kehittyy itse.

Ines: Missäs te ootte ollu korkeakouluharjotteluissa? Eiks kaikki olla oltu jossakin?

Tiina: Joo.

Ines: Missä Tiina olit?

Tiina: No mä oon tehny korkeakouluharjoitteluni Suomen suurlähetystössä Sveitsissä. Mä asuin Bernissä siellä reippaat kolme kuukautta, niin siellä. Tein kaikennäköisiä mielenkiintoisia tehtäviä siellä. Missäs Jasmin?

Jasmin: Mä olin VM:ssä, valtiovarainministeriössä ja sitten ulkoministeriössä myös Pariisissa OECD:n edustustossa.

Ines: Missäs Samu oli?

Samu: Mä olin Suomen ETYJ-lähetystössä, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön pysyvä edustusto Wienissä.

Ines: Mä oon ollu turvallisesti kotimaan kamaralla Suomen akatemiassa. Tiina: Noni.

Ines: Olin, tota… sielläkin, vaikka se oli 2010-luvun sikäli ikävää aikaa, että toi lama oli aika kovasti iske-, voinks mä sanoa lama 2010-luvun alusta vai miettiiks kaikki heti 90-lukua?

Tiina: Ehkä taantuma –

Jasmin: Talouskriisi.

Ines: No talouskriisi, kyllä te tiedätte, jollon ei ollut niin suotuisat oltavat. Mutta siitä huolimatta sain sitten vähän aikaa vielä jatkaakin siellä sen virallisen harjoitteluajanjakson jälkeen, eli ihan on mahdollisia tällasetki sitten. Että jos on viihtynyt ja tehnyt hyvää työtä, niin kyllä ne organisaatiotkin sen sit tunnistaa. Mahdollisuuksien mukaan sitten pyrkii pitämään kiinni hyvistä tyypeistä. Sit toki tulee aina kesätyöhakuja. Jos sun nimi on jossakin tuttu, että sä oot tehny harjottelun johonkin tiettyyn paikkaan, niin mahdollisuudet menestyä kesätyönhaussa ovat siten olennaisesti paremmat.

Tiina: Ehdottomasti.

Jasmin: Kyllä.

Tiina: Mut me ollaan puhuttu aika paljon jo tässä jaksossa valtiosta työnantajana. Kaikille kuulijoille vinkiksi, että jos haluaa meiltä kysellä meidän duunista, niin aina saa laitella sähköpostia tai laittaa viestiä. Kerrotaan mielellämme lisää. Loppukevennykseksi kysyisin teiltä kaikilta. Me ollaan kaikki päästy nyt valtion virkamiehiksi ja virkanaisiksi, niin mikä oli teidän nuoruuden haaveammatti? Ja nyt kukaan ei saa sanoa virkamies.

Ines: Koska varmaan kaikki ois sanonu – [naurua]

Tiina: Mut siis tää oli lähinnä Samulle vinkkinä, et Samu, keksi nyt vähän jotain… Koska siis mun haavehan lukioikäisenä oli, että musta tulee tämmönen reppureissaava baarimikko.

Ines: Toimii.

Tiina: Toimii, mä oon lievästi tyytyväinen kyllä siihen, että tää urahaave ei toteutunut. Mut samalla mä välillä mietin kyllä tossa ikuisessa marraskuussa, että… ois ihan jees –

Ines: Jospa sittenkin –

Tiina: Jospa sittenkin mä menisin kaatelemaan mojitoja jonnekin rannalle –

Jasmin: Ai että se ois kyl ihanaa

Tiina: Joo. Mut virkanaiseksi tässä päädyttiin. Mites muut? Mitäs Samu?

Samu: No siis, mulla ei oikeestaan tän virkamiehen lisäksi oo ollu mitään… Muistan joskus 10-vuotiaana sanoneeni äidille, että musta tulee isona arkkitehti ja mä rupean piirtelee pilvilinnoja, mut sekään ei toteutunu. [naurahtaa]

Jasmin: Toi oli aika kiva.

Samu: Se oli.

Tiina: Entäs Iines?

Ines: Kyl mun viimeisimmät oli… vähän nuorempana arkeologia ja sittemmin toimittaja. Kumpaakaan, no arkeologi… no niin, ei kumpikaan oo täysin poissuljettua. Mä voisin kuvitella edes osa-aikasesti tekeväni vaikka molempia. Tiina: Alan vaihto.

Ines: Yks kolmasosa kaikkee.

Jasmin: Joo, ihanaa.

Tiina: Mitäs Jasmin?

Jasmin: Mä varmaan halusin olla laulaja tai näyttelijä.

Tiina: Okei, okei. Sä oot ollu semmonen julkkislapsi.

Ines: Jonkun on sanottava nää joka jengissä, et no mä halusin olla laulaja…

Jasmin: Jep, mä olin tää kiintiönäyttelijä ja -laulaja, kyllä.

Tiina: Pop-tähti. Jasmin: Joo. [taustamusiikkia]

Tiina: No niin, tässä meidän ensimmäinen kausi Intona-podcastia onkin vähitellen taputeltu päätökseensä. Tää on ollu meille hirveän mielenkiintoinen projekti, toivottavasti kuuntelijat on jaksaneet myös olla kuulolla tähänkin jaksoon asti. Jos tulee jotain lisäkysymyksiä, niin laittakaa hei meille viestiä niin kyhätään toinen kausi kasaan ja vastaillaan teidän kysymyksiin.

Ines: Moi.

Tiina: Moi moi.

Samu: Moi.

Jasmin: Moi moi. [loppumusiikkia]