Tarkastuksessa arvioitiin ohjauspalveluiden paikallisen yhteistyöverkoston nykytilaa ja laatua sekä ohjaavien ministeriöiden toimintaa ohjauspalveluiden edellytysten vahvistamisessa.
Tarkastusviraston kannanotot
Opintojen ohjausta ja uraohjausta on tarjottu vastaukseksi niin koulutuksellisiin, työvoiman kohtaantoa käsitteleviin kuin nuorten sosiaalistumistakin koskeviin ongelmiin. Ohjaukseen kohdistetut odotukset ovat kaiken aikaa kasvaneet uusien ja monisuuntaisten tavoitteiden ja tehtävien myötä, mutta ohjaustoiminnan panoksista, laadusta ja tuloksista ei ole käytettävissä kattavaa tietoa.
Ohjaustoiminnan sisältö, palvelut ja menetelmät ovat etenkin elinikäisen oppimisen näkökulman vahvistumisen myötä laajentuneet ja toteutusorganisaatio on kasvanut. Ohjauksen merkitys kytkeytyy suoraan rakennepoliittisiin tavoitteisiin sujuvoittaa nuorten koulutuspolkuja ja nopeuttaa siirtymistä työelämään.
Tarkastus kohdistettiin paikallisen ja alueellisen ohjausverkoston käynnistämiseen, organisoitumiseen ja toimintamalleihin. Lisäksi keskityttiin valtion keskushallinnon poikkihallinnolliseen yhteistyöhön, jonka tarkoitus on kannustaa ja ohjata paikallisia toimijoita yhteistoimintaan keskenään ja luoda tälle yhteistyölle edellytykset.
Tarkastuksen tavoitteena oli arvioida ohjauspalveluiden paikallisen yhteistyöverkoston nykytilaa ja laatua sekä ohjaavien ministeriöiden toimintaa ohjauspalveluiden edellytysten vahvistamisessa. Tarkastuksen pääkysymyksenä oli, ovatko opetus- ja kulttuuriministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö luoneet riittäviä edellytyksiä paikallisille ohjauspalveluiden verkostoille ja miten hyvin nykyiset yhteistyöverkostot kykenevät sovittamaan yhteen palveluita niiden kattavuuden ja laadun parantamiseksi.
Ohjauspalveluiden sisällön täsmentäminen helpottaisi paikallista yhteistyötä
Opintojen ohjauksen ja uraohjauksen merkitys on viime vuosina tunnustettu yhä keskeisemmäksi varmistettaessa koulutusjärjestelmän ja koulutuspolkujen toimivuutta, tuettaessa oppilaiden ja opiskelijoiden tulevaisuuden suunnittelua ja ammatinvalintaa, ehkäistäessä koulupudokkuutta ja nuorten syrjäytymistä sekä tavoiteltaessa osaavan työvoiman saatavuutta uudistuvalle elinkeinotoiminnalle. Ohjauksella on joidenkin kansainvälisten arvioiden mukaan ollut myönteisiä vaikutuksia opintojen sujumiseen sekä tulevaan työllistymiseen. Kansainvälisissä vertailuissa, esimerkiksi OECD:n arvioinnissa, suomalainen ohjausjärjestelmä on kuitenkin saanut pääosin kiitosta. Vahvuutena on pidetty muun muassa sitä, että suuri osa ohjauksesta on integroitu opetukseen ja tapahtuu oppilaitoksissa.
Yksittäisten ohjaajien ohjaustehtävien sisältö ja ohjauspalveluiden alue ovat kaiken aikaa laajentuneet siten, että eri osa-alueet kytkeytyvät käsitteellisesti ja tavoitteellisesti toisiinsa, mutta toimintojen tasolla kokonaisuus on määritelty puutteellisesti. Nuorisotoimen ja perinteisen nuorisotiedotuksen kenttä on monipuolistunut. Sosiaalipalveluiden ja nuorisotyön välimaastoon on syntynyt etsivä nuorisotyö, ja työpajatoiminta taas rakentaa siltaa niin koulutuksen nivelvaiheeseen kuin tarjoaa keinon opetuksen työelämäyhteyksien kehittämiseen, oppilashuollon tukemiseen sekä opetusmenetelmien varioimiseen. Valmistavat koulutukset puolestaan ovat rakentaneet sillan perusasteelta toiselle asteelle ja mahdollistaneet perinteistä opinto-ohjausta intensiivisemmän ja pitkäkestoisemman ohjauksen. Nuorisotakuuajattelun myötä myös sosiaali- ja terveystoimen kuntouttavat palvelut on entistä useammin luettu ohjauskäsitteen ja ohjauspalveluiden piiriin.
Ohjauksen käsitteen laajeneminen on ollut perusteltua etenkin syrjäytymisen ehkäisytavoitteiden näkökulmasta. Opinto-ohjauksen sisällön muutos voidaan niin ikään nähdä osana oppilashuollollisten tarpeiden muutosta, ja sen voidaan katsoa perustuvan myös ohjaustyön pedagogisten vaatimusten kehittymiseen. Samalla kun käsitteen kattavuus on parantunut, se on tarkastuksen havaintojen mukaan muuttunut niin moniulotteiseksi, että käytännön ohjaustyön organisoiminen on vaikeutunut.
Ohjauspalveluiden sisällön määritteleminen on toimenpiteiden ja palveluiden laajentuessa sekä potentiaalisten ohjaajien määrän kasvaessa ollut entistä vaikeampaa. Tämän seurauksena on syntynyt epäselvyyttä siitä, mitkä tehtävät ohjauksessa edellyttävät yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Siten paikallisen kehittämistyön keskeinen haaste on ollut määrittää yhteistyötä vaativat ohjaustarpeet sekä organisaatioiden välisen yhteistyön ja yhteisten ohjauspalveluiden konkreettinen sisältö.
Esimerkiksi elinikäisen ohjauksen kehittämistyössä on havaittu, että sisältö voi olla varsin erilainen tulkittaessa ohjaus osaksi elinikäistä oppimista (usein opetushallinnon tulkinta) tai nähtäessä se esimerkiksi työpaikan vaihdon tai ammatinvaihdon siirtymävaiheen tukena (usein työhallinnon tulkinta).
Ohjauksen riittävyyttä ja laatua koskeva tieto on puutteellista
Ohjausta koskevissa selvityshankkeissa on usein tehty huomioita ohjauspalveluiden riittävyydestä. Henkilökohtaisen ohjauksen ohella esimerkiksi opinto-ohjaajat ja erityisesti opiskelijat ovat usein arvioineet, että riittämättömyys näkyy henkilökohtaiseen ohjaukseen varatun ajan vähyydessä ja myös jatko-opintoja koskevien valintojen tukemisessa. Ohjaustyötä tekevät pitävät ohjausresurssien niukkuutta ja ohjauksen riittämättömyyttä suurimpana ongelmana.
Ohjauksellisen toiminnan tärkeys ja hyödyllisyys on kirjattu myös moniin keskushallinnon asiakirjoihin. Tästä huolimatta tieto ohjauksen panoksista, riittävyydestä, laadusta saati tuloksista ja vaikutuksista on kuitenkin hyvin puutteellista. Vuonna 2002 julkaistun, opintojen ohjauksen tilaa selvittäneen raportin jälkeen ei ole ollut saatavissa kattavaa tai systemaattista tietoa esimerkiksi kuntien tai koulujen välisistä eroista ohjauspalveluiden saatavuudessa. Valtakunnallisten kehittämishankkeiden yhteydessä, koulutuksen arviointien kautta ja esimerkiksi järjestöjen teettämien selvitysten perusteella on käytettävissä hajanaista tietoa ohjauksen tilasta ja laadusta. Tällä hetkellä ei ole käytettävissä myöskään tietoa siitä, missä määrin määrää tai laatua kuvaavissa perusindikaattoreissa on tapahtunut muutoksia tai siitä, miten etäällä tai lähellä on esimerkiksi eduskunnan sivistysvaliokunnan esittämä tavoite siitä, että opintojen ohjaajalla olisi enintään 250 ohjattavaa.
Jos ohjaajien arviot ohjauksen tarpeen kasvusta ja kumuloitumisesta tietyille ryhmille pitävät paikkansa, ovat edellytykset kaikkien oppilaiden yksilöohjaukseen pikemminkin heikentyneet kuin parantuneet. Riskinä on, että ohjauksessa joudutaan keskittymään liiaksi niin sanottuihin riskiryhmiin koko ikäluokan kustannuksella.
Tuoreempaa tietoa ohjauspalveluista on saatu PISA 2012 -oppilaskyselystä, jossa kartoitettiin muun muassa urasuunnittelutaitoja. Koulujen väliset erot sekä oppilaiden osallistumisessa että opittujen taitojen monipuolisuudessa olivat Suomessa vähäisiä ja kuuluivat vertailussa mukana olleiden maiden pienimpiin. Sen sijaan koulujen sisällä ilmeni eroja eri työmuotoihin osallistumisessa. Kartoituksessa havaittiin, että lähes joka kymmenes peruskoulun 9. luokan oppilas ei ollut keskustellut opinto-ohjaajan kanssa.
Ministeriöiden asettamissa työryhmissä ja periaatelinjauksissa esitetään toistuvasti teesejä alueiden ja kuntien välisistä eroista ohjauspalveluiden saatavuudessa ja erityisesti henkilökohtaisen ohjauksen riittävyydessä. Keskushallinnon tiedot ohjauksen määrästä ja laadusta ovat kuitenkin varsin puutteellisia eikä paikallisten erojen laajuudesta tai syvyydestä tiedetä kovinkaan paljon.
Ohjausyhteistyötä hankaloittavia tekijöitä
Paikallista yhteistyötä hidastaa ensinnäkin se, että yhteistyötarvetta ei ole määritelty riittävän selvästi ja konkreettisesti. Perusteet yhteistyön käynnistämiselle on kaikilla tasoilla ilmaistu sen verran väljästi, että verkostoissa tyydytään ylläpitämään ohjauksen asiantuntijoiden säännöllisiä tapaamisia eikä niinkään täyttämään ohjauspalveluiden aukkoja tai kohdentamaan ohjaustoimintaa kaikkein olennaisimpiin tehtäviin. Yhteistyötä voi hidastaa myös se, ettei toimijoilla ole selvää käsitystä siitä, pitäisikö palveluverkostoa tai ohjauspalveluiden kokoamista tehdä kunnallisesti vai alueellisesti. Ammatillisen koulutuksen kuntayhtymien kuntakokonaisuus tai TE-toimistojen toimivallan alue ei noudattele kuntarajoja, jolloin niiden kannalta alueellinen palveluverkosto voi olla perusteltu lähtökohta.
Tässä peruskysymyksessä keskushallinnon olisi tarpeen hahmotella riittävän selviä raamiratkaisuja, joissa eri hallinnonalojen ja asiantuntijaryhmien mahdollisuudet osallistua toimintaan otetaan huomioon. Niissä voitaisiin kuvata esimerkiksi sitä, minkälainen rooli pitäisi antaa alueellisille ohjaussuunnitelmille, miltä osin ohjaustehtäviä voitaisiin koota esimerkiksi TE-toimistojen alueiden mukaisesti tai mitkä ohjaustehtävät voitaisiin koota ammatillisen koulutuskuntayhtymän ympärille. Tässä yhteydessä olisi tarpeen selventää myös tulevien ohjaamojen asemaa ohjauspalveluiden kokonaisuudessa. Ohjaamojen on tarkoitus toimia matalan kynnyksen palvelupisteenä, johon on koottu eri hallinnonalojen ohjauspalveluita.
Paikallisen yhteistyön hidasteena tarkastuksessa nousi esille myös se, että suunnittelun vaatima työpanos kuormittaa eniten konkreettista ohjaustyötä tekeviä, kuten opinto-ohjaajia, nuorisotyöntekijöitä ja ammatinvalinnanohjaajia. Yhteydenpitoa, tiedonvaihtoa ja ongelmien ratkaisua hoitavat kokevat, että yhteistyö vie heidän perustyönsä voimavaroja. Ohjaustarpeiden kasvu ja resurssien niukentuminen lisäävät painetta keskittyä omaan työhön.
Valtakunnallinen kehittämistyö on tukenut ajatusmallia, jonka mukaan haasteet ja ratkaisut määritellään pääsääntöisesti paikallistasolla. Kun kehittämistyössä on haluttu antaa tilaa ja kannustaa paikallisia variaatioita, ei yhteisiä linjauksia, toimintaohjeita tai mitoituksia aina osata edes kaivata. Moni paikallistason toimija kaipasi kuitenkin lukuisten variaatioiden kokoamista ja kehystämistä niin, että jonkinlaiset peruspalveluiden minimitasot ja vastuiden sisällöt olisi mallinnettu. Erityisesti perusasteen ja toisen asteen nivelvaiheeseen ja niille, jotka ovat vaarassa jäädä vaille koulutusta, on monissa kunnissa kehitetty erilaisia tukimuotoja, mutta niiden kattavuudesta tai riittävyydestä oltiin usein epävarmoja.
Valtakunnallisen kehittämistyön tulokset ovat usein jääneet hajanaisiksi ja paikallisiksi
Keskushallinnossa on tehty paljon työtä opinto-ohjauksen ja kunnissa tehtävän nuoriso-ohjauksen kehittämiseksi. Monet työryhmät ovat linjanneet ohjauksen kehittämistarpeita ja tehneet suosituksia. Monissa valtakunnallisissa hankkeissa on tavoitteena ollut kehittää niin oppilaitosten sisäistä kuin ulkoistakin yhteistyötä. Hankkeissa on kehitetty paikallisesti hyviksi arvioituja käytäntöjä, ja niiden loppuraporteissa on esitelty tuloksia. Hyvien käytäntöjen levittämiseksi ja juurruttamiseksi kaikkien kuntien ohjausmenettelyihin ei kuitenkaan ole riittänyt tarpeeksi voimavaroja. Aktiiviset kunnat ovat oppineet toisiltaan ja kehittäneet uusia palveluita.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on toteutettu monia kehittämishankkeita, joissa kohteena on ollut suoraan tai välillisesti opintojen ohjaus, uraohjaus tai työhön ohjaus. Kun mukaan lasketaan myös nuorisotoimen ja nuorten osallisuuden tai syrjäytymisen ehkäisyn hankkeet, on ohjauksen kehittämistarpeita sivuttu suuressa joukossa valtakunnallisia hankkeita. Niiden hyviä käytäntöjä on parhaimmillaan koottu erillisiksi julkaisuiksi, mutta hankkeet ovat usein ehtineet päättyä ilman tulosten hyödyntämistä laajemmin. Hyviä käytäntöjä ei ole systemaattisesti mallinnettu tai levitetty, vaikka tietopankkeja onkin yritetty kehittää. Niinpä kehittämishankkeissa on usein toistettu samoja tavoitteita.
Koska tulosten koonti ja arviointi ovat usein jääneet puutteellisiksi ja paikalliset kokeilutkin osaratkaisuiksi, eivät hankkeet aina ole edistäneet yhteistyöverkostojen kokoamista tai juurruttamista toivotulla tavalla. Kehittämistyöhön paikallisesti panostaneet kunnat ovat saattaneet saada aikaan hyödyllisiä yhteistyömuotoja, mutta valtakunnallisten hankkeiden sektoroituneisuus ei välttämättä ole tukenut ohjauspalveluiden kokoamista. Kehittämishankkeiden runsaus ja pala kerrallaan etenevä toteutus ovat saattaneet lisätä ohjauspalveluiden kirjavuutta ja jopa paikallisia sekä kuntien ja oppilaitosten välisiä eroja ohjauspalveluissa.
Ohjauspalveluiden kokoamista ja integrointia on vaikeuttanut myös se, että erilaisia yhteistyöverkostoja on kehitetty useiden erillisten lakien tai useiden tavoitekokonaisuuksien yhteydessä. Esimerkiksi nuorten hyvinvointistrategioiden yhteistyöryhmät, nuorisolain mukaiset ohjaus ja palveluverkostot, nuorisotakuun toteutuksen yhteistyöryhmät ja nuorten neuvonta- ja tiedotusmuotojen kehittämisverkostot voivat luoda päällekkäistä toimintaa tai heikentää motivaatiota jälleen uusien yhteistyömuotojen kehittämiseen.
Ministeriöiden yhteistyössä puutteita hyvästä kehityksestä huolimatta
Ministeriöiden välinen yhteistyö näyttää aivan viime vuosina parantuneen, mutta ministeriöissä myönnettiin silti, että tiiviimpi yhteistyö olisi tarpeen. Erityisesti hyvien käytäntöjen systemaattinen kokoaminen, arviointi ja mallinnus voisivat tukea paikallisen ohjausverkoston kehittäjiä. Esimerkiksi valtakunnallisesti sovitussa mallinnuksessa voitaisiin kuvata keskeisimmät palvelukokonaisuudet ja tarvittavat työmuodot.
Ohjauksen laadun parantamiseksi ja ministeriöiden yhteistyön lisäämiseksi on tehty paljon kehittämistyötä ja organisoitu ministeriöiden välisiä yhteistyöryhmiä. Etenkin OKM:n (OPM) ja TEM:n (TM) yhteisiä työryhmiä on ollut käytössä lähes parin vuosikymmenen ajan, ja niitä perustettiin suhteellisen säännöllisesti viime vuosikymmenen puoliväliin saakka. Esimerkiksi elinikäisen ohjauksen kehittämisryhmä on hyödyllinen neuvottelukuntatyyppinen kehittämistarpeiden kartoittaja. Ryhmän toimintakyky ei nykymuodossaan välttämättä riitä kokonaisvaltaisen suunnittelun ja valmistelun systemaattiseen ohjaamiseen, vaikka ryhmän tueksi onkin koottu ministeriöistä ohjaustoiminnan ja palveluiden asiantuntijoita.
Tarkastuksessa kävi ilmi, että vaikka ministeriöiden välisen yhteistyön lisäämiseksi on tehty runsaasti kehittämistyötä, yhteistyössä on edelleen puutteita ja että ohjauspalveluiden uudistamiseksi tai kehittämiseksi tehtävä valmistelu on yhä suurelta osin ministeriö- ja sektorikohtaista. Nuorisotakuun toteutus on kuitenkin parantanut muun muassa ministeriöiden yhteistä viestintää.
Poikkihallinnollisen yhteistyön tarve on ministeriöissä tunnistettu jo pitkään, ja joissakin kehittämishankkeissa on saatu aikaan yhteisiä ohjausryhmiä. Moni työryhmän suositus on pystytty toteuttamaan, mutta moni ehdotus on toistunut raporteissa. Useat työryhmät ovat esimerkiksi esittäneet suosituksia ohjausresurssien riittävyyden varmistamiseksi, mutta ministeriöissä ei ole systemaattisesti seurattu resurssitilanteen kehitystä tai tehty johtopäätöksiä tarvittavista toimenpiteistä.
Kehittämishankkeissa on aktiivisimmilla alueilla ja kunnissa luotu yhteistyökäytäntöjä, joiden varaan myös tulevat ohjaamoratkaisut voidaan monilta osin perustaa. Ohjauspalveluiden kokoamisessa ei näillä paikkakunnilla tarvitse lähteä liikkeelle tyhjästä. Koko maata ajatellen ongelmana ovat suuret alue- ja kuntakohtaiset erot valmiuksissa ja yhteistyöverkostojen vakiinnuttamisessa. Pysyvien yhteistyöverkostojen ja ohjauspalveluita kokoavien palvelupisteiden tai keskittymien kehittäminen on ollut yksittäisistä hyvistä käytännöistä huolimatta varsin hidasta. Kukin ministeriö pyrkii yhä ensisijaisesti hoitamaan ja kehittämään oman vastuualueensa ohjauspalveluita.
Huoli ohjauspalveluiden eriytymisestä on useissa selvityksissä ja arvioinneissa todettu ehkä merkittävimmäksi ohjaukselliseksi ongelmaksi. Keskushallinnolla ei ole strategiaa tai suunnitelmaa tasoerojen vähentämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön arvion mukaan keskushallinnolla ei ole keinoja kuntien opetustoimen tai nuorisotoimen ohjauspalveluiden erojen kaventamiseen. Normiohjauksen tarkentamista ei myöskään pidetä tarpeellisena. Informaatio-ohjauksessa on laadittu hyvän ohjauksen kriteerit ja muun muassa perusopetuksen laatukriteerit. Kunnissa niiden ei uskota kuitenkaan merkittävästi kaventavan paikallisia eroja.
Myös työ- ja elinkeinoministeriössä korostetaan TE-toimistojen itsenäisyyttä ja sitä, että ministeriö vastaa lähinnä ELY-keskusten ohjauksesta. TE-toimistojen johto vaikuttaa viime kädessä siihen, miten ohjauksen voimavarat kohdennetaan ja millä tavalla toimistot voivat osallistua paikalliseen ohjausyhteistyöhön. Kun palveluiden laadun systemaattinen seuranta on vähäistä ja kansallinen arviointijärjestelmä puuttuu, ei keskushallinnolla ole keinoja tuottaa esimerkiksi vertailutietoa koulutuksen järjestäjien käyttöön.
Ohjaamoidea paikallisten ohjauspalveluiden kokoajana näyttäisi saavan tukea myös aiempien kehittämishankkeiden kokemuksista. Sitä voidaan pitää perusteltuna kehittämissuuntana. Ohjauspalveluiden tarvetta kokonaisuutena tarkasteltaessa suunniteltu malli ei kuitenkaan riitä, koska se kokoaa lähinnä vain tietyssä tilanteessa olevien nuorten ohjauspalveluita. Pääasialliseksi kohderyhmäksi on ohjaamomallissa ajateltu ilman toisen asteen koulutuspaikkaa jääneet tai koulutuksen keskeyttäneet. Suuri kysymys on myös se, kyetäänkö ratkaisujen yhteydessä vieläkään käsittelemään ohjaustehtävien priorisointia ja niukkojen ohjausresurssien kohdentamista.
Yhtenä ohjauksellisen tuen haasteena voidaan pitää sitä, että nuorten syrjäytymisen ehkäisyn tavoitteen katveeseen on jäänyt peruskysymys nuorten ammatin ja koulutusuran valinnasta. Ohjauksen kantava periaate on nuorten yksilöllisten tarpeiden, toiveiden ja valmiuksien tunnistaminen. Samaan aikaan ohjauksen tulee tukea niitä perusteltuja odotuksia, joiden mukaan koulutusjärjestelmä nivelvaiheen tukiprosesseineen varmistaa kaikkien nuorten tarkoituksenmukaiset valinnat ja viime kädessä myös työmarkkinoiden toimivuuden.
Tarkastusviraston suositukset
Seuraavat suositukset on kohdistettu sekä opetus- ja kulttuuriministeriölle että työ- ja elinkeinoministeriölle:
Ohjausta tukevan ja valmentavan koulutuksen kehittämistä tulisi seurata ja suunnitella yhdessä muiden ohjaustoimien kehittämisen kanssa. Huomiota tulisi kiinnittää entistä enemmän esimerkiksi koulutuspolkujen joustavoittamiseen, valmentavan koulutuksen integrointiin perusopintoihin sekä tutkintosuoritusten vaihtoehtoihin. Ohjauksellisuus olisi tärkeää saada koulutussuunnitteluun läpäisevänä periaatteena.
Ohjauspalveluiden kehittämisessä tulisi ministeriöissä tarkastella samanaikaisesti kaikkia ohjauksellisia toimia ja vaihtoehtoja sekä niistä muodostuvia tehokkaita yhdistelmiä, sillä toimenpiteet ja palvelut voivat olla paitsi toisiaan tukevia myös toistensa vaihtoehtoja. Tarkastusviraston näkemyksen mukaan ohjauksellisia toimia, koulutusta ja tieto-, neuvonta- ja ohjauspalveluita koskeva suunnittelu ja valmistelu ovat edelleen liian hajallaan useissa eri ministeriöissä sekä myös niiden sisällä eri sektoreilla. Koulutusasteilta toiselle siirtymiseen vaikuttavia ja sitä tukevia järjestelmiä (esimerkiksi yhteishakukäytännöt, oppilasvalinta ja opintojen hyväksi lukeminen) sekä siirtymiä tukevia ratkaisuja (ohjaava koulutus, työpajat jne.) uudistettaessa tulisi myös arvioida, millaisia vaikutuksia päätöksillä on ohjaustarpeeseen tai miten kyseisillä ratkaisuilla voidaan helpottaa ohjaustarpeisiin vastaamista tai jopa vähentää ohjaustarpeita.
Ministeriöissä tehtävä valmistelutyö ja asiantuntijavoimat tulisi koota nykyistä tiiviimmäksi verkostoksi tai yhteiseksi asiantuntijapooliksi. Kyse ei välttämättä ole erillisestä yksiköstä vaan esimerkiksi ministeriöiden väliseen sopimukseen perustuvasta voimavarojen yhteiskäytöstä ja yhteisesti tehtävästä valmistelusta. Yhteinen valmistelu koskisi siis yhtä hyvin perusasteen ja toisen asteen opintojen ohjausta, nuorisotoimen neuvonta- ja ohjauspalveluita, työpajatoiminnan kehittämistä kuin työhallinnon eri palvelulinjoille hajautettuja ohjauspalveluita. Yhteinen asiantuntijapooli varmistaisi myös ohjauksen kehittämishankkeiden johto- ja koordinointiryhmien asiantuntemuksen kokoamisesta.
Ohjauksen tarvetta ja laatua koskevan tietopohjan puutteellisuuden vuoksi olisi tarpeen toteuttaa uusi valtakunnallinen ohjauksen tilan arviointi, mutta arvioinnin tulisi tällä kertaa kattaa koko ohjauksen kenttä. Riittävän kokonaiskuvan saamiseksi ja sektorien ohjauspalveluiden hahmottamiseksi kartoitukseen on syytä sisällyttää ainakin työhallinnon ohjauspalvelut ja nuorisotoimen ohjauspalvelut.
Perusteellisen tila-arvioinnin ohella ministeriöissä olisi tarpeen kehittää jatkuvaan seurantaan soveltuvia ohjaustarpeen kehityksen, voimavarojen, palveluiden saatavuuden ja laadun arvioinnin työkaluja, jotka mahdollistavat myös paikallisten ja alueellisten erojen vertailun niin, että ohjauspalveluiden ja paikallisen palveluverkoston tilaa voidaan jatkossa arvioida riittävän systemaattisesti. Tällöin on myös helpompi ottaa kantaa siihen, mihin suuntaan palvelumuotoja on tarkoituksenmukaista kehittää ja samalla taata ohjauspalveluiden riittävän yhdenmukainen saatavuus ja laatutaso eri alueilla ja kunnissa.
Ministeriöiden on tarpeen yhdessä sopia keinoista, joilla paikallisen ohjaustyön kirjoa voidaan yhtenäistää hyödyntäen samalla hyvistä käytännöistä saatuja kokemuksia. Tämä edellyttää sellaisen yhteisen tietopankin perustamista, jossa arvioidaan systemaattisesti viime vuosien kehittämishankkeissa syntyneiden ratkaisujen hyvät ja huonot puolet sekä ratkaisujen kattavuus ja ratkaisua vaille jääneet ohjaustarpeet.
Käynnistyvän ohjaamohankkeen tueksi on pyrittävä kokoamaan tähänastisen kehittämistyön tuottama tieto ja kokemukset ja tarvittaessa mallintamaan niitä kokoamalla aikaisempien kehittämishankkeiden hyvien käytäntöjen ominaispiirteet ohjaamotoiminnan minimielementeiksi. Tässä yhteydessä on varmistettava, että syntyvä ohjauksellinen yhteistyö juurtuu ja vakiintuu ns. normaalitoiminnan osaksi. Siksi on tarpeen arvioida, tarvitaanko ohjaamotoiminnan jatkuvuudesta ja ylläpidosta myös normatiivista vastuutusta yhdelle tai useammalle toimijalle.
